happy mother, happy daughter
Muistatteko vielä, kun raskauden lopussa lupasin olla itseäni kohtaan armollinen, kun maha ei olekkaan enää ihana raskausmaha vaan ehkä rupsahtanut, raskausarpia täynnä oleva löysä pussi? Nyt kun synnytyksestä on ihan pian aikaa neljä kuukautta, on hyvä palata siihen aikaan ja muistuttaa itseään siitä mitä lupasi itsellensä.
Kun synnytyksestä oli viikko, otin ensimmäisen palautumis kuvan ja lisäsin sen Instagramiin. Olin iloinen siitä, miten hienosti mun vartalo oli kestänyt suuren mahan, miten vähän loppupeleissä raskausarpia oli tullut ja miten nopeasti se oli alkanut palautumaan. Huomasin ekaa kertaa elämässä, että mulla on ehkä hiukan tiimalasin mallinen kroppa ja tunsin itseni jopa hoikaksi. Painoa tippui ensimmäisen viikon aikana kymmenen kiloa ja jäljelle jäi enää 6 raskauskiloa.
Niin, ne kuusi kiloa jotka neljä kuukautta sitten oli jäljellä, on muuten varmaan vieläkin jäljellä. En ole hetkeen vaa’alla käynyt, koska haluan keskittyä nyt hyvinvointiin ja terveelliisiin elintapoihin, muistaen lupauksen jonka itselleni tein. Yhdessä välissä pompin vaa’alla kerran viikossa, kun halusin tietää tippuuko paino. Aloin kuitenkin pian huomata, että aloin stressaantumaan siitä ja näkemään itseni taas lihavana. Oli siis aika muistaa minkä työn kroppa teki, minkä äärettömän suuren rasituksen se kävi läpi synnytyksessä ja raskaudessa ja ymmärtää se, että raskaudesta palautumiseen voi mennä jopa kaksi vuotta. Eli se, että vielä silloin alle kolmessa kuukaudessa en ollut saanut kaikkia 16kg pois, ei ollut mikään ihme.
Ja miten olisin voinut saada ne loput kilot pois, kun rättiväsyneenä, univajeessa, herkut maistui, ruokaa ei välttämättä jaksanut tehdä viikkoon ja kotiin oli niin helppo tilata kiinalaista? Liikuntakaan ei paljon kiinnostanut, kun oli valvonut aamu kuuteen tai herännyt noin kuussataa kertaa yön aikana. Synnytyksen jälkeen mulla myös alkoi väsymyksen takia neurologiset oireet, eli mun kroppa säpsähteli kokoajan ja kädet nyki. Kun vihdoin sain levättyä, Adelina alkoi nukkua paremmin ja saatiin arki pyörimään, neurologiset oireet hävisivät. Nykyään niitä tulee vain todella väsyneenä ja onneksi todella harvoin.
Imetysaikana ei saa laihduttamalla laihduttaa tai ainakaan diettaa, joten en katso niinkään kaloreita mitä syön, vaan päätin alkaa panostamaan uudelleen terveelliseen ruokavalioon. Herkkuja kerran tai pari viikossa, hyviä hiilareita, paljon hedelmiä, marjoja ja vihanneksia, lihaa, pähkinöitä, kaura- ja soijatuotteita, sekä vitamiineja, mineraaleja ja hivenaineita. Huomaan taas uudelleen voivani todella hyvin ja kun sai ruokavalion kuntoon, alkoi liikuntakin taas kiinnostamaan. Odotin jo innolla, että pääsen salille ja olin jo ostamassa jäsenyyttä lähisalille, mutta sitten mun ranteet tulehtui. Sekin on hyvin tavallista, koska ne on kokoajan rasituksessa, eikä lepää milloinkaan, mutta voin kertoa kun yöllä ranteet ei liiku, menee ”pois paikoiltaan” ja sattuu niiiin älyttömästi, niin ei ole kivaa ja itku pääsee usein. Se fiilis, kun et pysty nostaa omaa vauvaa tai aamulla avaamaan edes sälekaihtimia – ei siis tarvinnut edes kuvitella liittyvänsä salille. Lääkäristäkin saa vaan neuvoja välttää rasitusta, mutta miten vältät kun olet pienen vauvan äiti? Niinpä. Salille on kuitenkin edelleen kova kaipuu ja viimeksi eilen illalla mietin, jos vain hankin todella hyvät rannetuet ja panostan tietoisesti aluksi liikkeiden oikein tekemiseen – johon tietysti muutenkin pitää panostaa, varsinkin puolen vuoden tauon jälkeen. En halua rikkoa itseäni enempää, mutta haluaisin niin kovin salille.
Onneksi kuitenkin kotonakin pystyy tehdä kaikenlaista, mutta tällä hetkellä nautin lenkkeilystä ja olen saanut sen taas osaksi arkea. Aamupala nassuun ja lenkille – tai ainakin ennen kun aurinko laskee, koska ollaan välillä tosi hitaita aamutoimissa ja ylös nousemisessa.. Vielä mun vatsalihakset eivät ole palautuneet normaaleiksi, mutta täytyisi alkaa treenaamaan syviä vatsalihaksia, koska sängystä ei pääse ylös vielä suoraan, ilman että ottaa tukea. Muutenkaan hirveästi lihaksia en ole päässyt treenailemaan, mutta muutaman kerran olen tehnyt kotitreenin vauvan kanssa ja tuleehan tässä nyt käsiä käytettyä kokoajan, kun vauvaa kantaa ja nostelee miljoona kertaa päivässä.
Kävely on jo muutaman vuoden ollut mulle se juttu josta nautin ja mä olen kävellyt tän meidän asuinalueen niin moneen kertaan ympäri ja vaikka mistä suunnasta, että päätin alkaa googlettelemaan kivoja luontopolkuja ja käytiinkin edellispäivänä Adelinan kanssa retkellä Halisten koskella, ihanissa maalaismaisemissa! Peltoa, kosken kohinaa, sininen taivas ja lopulta lähdettiin pois vasta kun aurinko alkoi jo laskemaan. Kesken lenkin jouduin tosin patistamaan kolme ala-aste ikäistä poikaa pois koskesta leikkimästä, en vaan voinut ottaa omalle tunnolleni sitä, jos joku pojista olisi kaatunut koskeen, enkä olisi sanonut mitään heille. Onneksi pojat totteli ja mekin päästiin jatkamaan lenkkiä. Jotenkin aina tämmöisissä tilanteissa sitä muistelee minkälainen oli itse lapsena ja vaikka kielletyt paikat kiinnostikin, niin en olisi kyllä ikinä uskaltanut mennä koskeen leikkimään.
Päätin myös kävelylenkin lopuksi kokeilla miten jaksan juosta pitkästä aikaa ja ihan hyvin sitä jaksoi hölkätä vaunuja työnnellen. Sitäkin voisi siis alkaa nyt kevään tullen harrastamaan uudelleen. En todellakaan nykyään ole hyvä juoksemaan ja kunto on jossain ihan pohjalukemissa, mutta jokainen on joskus ollut aloittelija. Mä olen pienenä harrastanut juoksua, ollut hyväkin siinä ja voittanut paljon kultaa, mutta silloin tavoitteena oli juosta mahdollisimman kovaa ja nopeasti maaliin – jostain syystä se on jäänyt takaraivoon ja mun piti ihan opetella hölkkäämään pari vuotta sitten. Nykyään hölkkä sujuu, mutta vieläkin jalat meinaa lähteä spurttaamaan.
Eli siis, summasummarum, armollisuutta itseään kohtaan löytyy vieläkin! Raskaus teki päälle hyvää ja vaikka peilistä joinakin aamuina katsoo valaan ja Pienestä merenneidosta sen Ursulan sekoitus, niin tietoisesti koitan muuttaa ajattelu tapaani ja tehdä joka päivä jotain hyvää kropalleni – joko syöden terveellisesti ja ravitsevasti tai yhdistäen siihen liikuntaa. En mä aio jäädä tän näköiseksi, mutta ei mulla ole mikään kiire. Ja ehkä vielä yksi todella iso syy miksi haluan kehittää itseäni, on oleminen nyt esimerkkinä tytölle. Mä en voi peilin edessä myöhemmin tulevaisuudessa puristella läskejäni tai itkeä selluliittia, koska lapset omaksuu ja matkii lähes kaiken. On siis tärkeää myös lapsen takia viihtyä omassa kropassaan ja olla onnellinen.
Happy wife, happy life – mutta ihan yhtä tärkeää on happy mother, happy daughter!
Karoliina
