Jokainen aikuinen tähän mennessä tietää jo mitä perjantaina tapahtui. Niin järkyttävän tapahtuman joka koskettaa Turkua, Suomea ja maailmaa. Tapahtuman jonka takia mäkin säpsähdän ääniä kadulla, tarkkailen ympäristöäni entistä enemmän ja pelästyn takaani kadulla kiihdyttävän auton ääntä – jos se vaikka ajaakin ylitsemme. Tätä tekstiä on vaikea kirjoittaa, koska on lähinnä sanaton fiilis. Vihainen, surullinen ja sanaton. Haluan kuitenkin purkaa tätä johonkin.

Kävimme tänään hiljaisessa hetkessä klo 10 aamulla. Sanoin kävellessämme hiljaa kirkkoa kohti Roopelle, että arvostan sitä, että hänkin halusi lähteä. Päätimme kirkon sijaan kuitenkin mennä Kauppatorille hiljaiseen hetkeen, johon osallistuivat mm. kaupunginjohtaja, poliisipäälikkö ja turkulaisia ihmisiä. Hiljaisen hetken päätyttyä alkoi kyyneleet valumaan. Jotenkin ymmärsi vasta kun kävi itse Kauppatorilla, että se todellisuus joka maailmalla on ollut jo pitkään, vuosia ja kymmeniä vuosia – jossain ehkä vieläkin kauemmin – on nyt läsnä meilläkin. Todellisuus, josta saimme aiemmin lukea lehdestä ja mielessämme kiittää, että suomessa ei sellaista ole tapahtunut – se todellisuus on nyt läsnä. 

Väkisinkin sitä miettii lausetta ”pelolle ei saa antaa valtaa, sillä sitä ne terroristit haluavat” ja koittaa kerätä siitä voimaa uskaltaakseen liikkua taas lapsen kanssa tai yksin kauppakeskuksissa tai edes keskustassa, mutta samalla mietin, että pelko on luontainen reaktio. Mä pelkään Adelinan puolesta. Jos meillä ei olisi pelkoa, emme olisi samanlaisia kuin nyt. Paniikkia ei pidä lietsoa, mutta pelon kautta ihminen ehkä toimii järkevämmin – ehkä pelon takia tarkkailee ympäristöään ja vaikka pitää puhelimen ladattuna mahdollisen hätätilanteen takia. 

Lauantaiaamuna mietin kuolemaa. Istuin sohvalla, heiluttelin Adelinalle varpaita ja luin kirjaa, samalla leikkien kukkuu -leikkiä hänen kanssaan. Olin turvassa kotona, mutta jotkut meistä eivät olleet. Kaksi kuoli hirvittävän teon takia ja ilmeisesti kahdeksan loukkaantui. Naisia suurinosa. Varpaita heilutellessa mietin, että jos itse olisinkin ollut Kauppatorilla niin kuin mun olisi pitänyt juuri perjantaina klo 16 olla, olisiko mulle käynyt jotain? Ja jos olisi, mitä Adelina muistaisi musta? Muistaisiko hän varpaita heiluttelevan äidin, joka halaili ja pussaili joka päivä kymmeniä kertoja? Muistaisiko hän äidin joka kertoi joka päivä monta kertaa rakastavansa? Luultavasti ei. Jossitella ei saa ja kaappasinkin Adelinan syliini. 

Olen kiitollinen, että en mennyt kauppatorille, unohdin sopineeni kirppiskaupat ja menin suoraan kotiin. Olen kiitollinen, että kukaan läheisistäni tai ystävistäni ei joutunut uhriksi. Mutta olen äärettömän surullinen, kuten koko Turku ja Suomi, että tällaista tapahtui, vaikka se kuinka odotettavissa olikin ja että terrorismiin yhdistetyn puukottajan uhreiksi joutui niin monta viatonta. 

Kaksi kuollutta ja kahdeksan loukkaantunutta – liian monta viatonta. Jo ensimmäinen heistä oli liikaa. 

Karoliina