READY FOR YOU

Mä nukuin viime yön kokonaan. Tai toki heräilin kun kylkeä piti kääntää ja ehkä aivotkin heräili välillä ihmettelemään, että ”mitä, eikö mua satukkaan tänä yönä niin kovin?” mutta noin niinkuin muuten nukuin melkoisen hyvin! Oon muuten miettinyt semmoista, että pitäisiköhän alkaa harjoittelemaan yöheräilemisiä jotenkin? Jos vaikka laittaisi itsellensä herätyskellon soimaan öisin kolmen tunnin välein ja nousisi aina istumaan, totuttelisi jo siihen tulevaan? Tai sitten ei. Ehkä mä nyt ihan vaan lepään ja nukun kun vielä voin edes jotenkuten.. 😀

Tänään alkoi 38. raskausviikko, eli 37+0. Tasan kolmen viikon päästä sunnuntaina on laskettu aika, 16.10. Miten lokakuun puoliväli on jo niin lähellä, kun vasta oltiin elokuussa? Kotona alkaa kaikki olla valmista ja niin alkaa olla myös vauva. Hän on tänään täysiaikainen, eli jos nyt sattuisi syntymään, niin ei olisi enää keskonen – tosin keskosen raja menee myös tietyssä painossa ilmeisesti ja meillä se on varmaan ylitetty jo jokunen aika sitten. Vauvan täysiaikaisuuden kunniaksi kuvailtiin tänään Roopen kanssa muutama hellyyttävä kuva ja koska ne eivät ole täydellisiä, niin ne ovat juuri ihania. Mun jättimäinen masu näyttää kuvissa jopa melko sirolta, vaikka oikeasti se on ihan kaikkea muuta.

Vauvalle alkaa tosiaan olla melkein kaikki valmiina. Multa puuttuu vielä vähän jotain, esim. aika tärkeät imetysliivit ja pitäisi käydä varmaan muutenkin ostamassa vähän löysempiä vaatteita, koska paikat ”voi” olla kipeät synnytyksen jälkeen. Vauvalle on nyt siis hankittuna loputkin jutut kuten amme ja mobile, vauvanhuone alkaa olla pidempiä verhoja lukuunottamatta ready, sairaalakassi pakataan lähipäivien aikana loppuun ja valittiin myös vauvalle kotiutumisvaatteet (♥♥♥) noista kaikista ihanista pienistä vaatteista. Voin kertoa, että on muuten todella hankalaa miettiä mitä pienelle vauvalle pitäisi pukea. Tuntuu melkein yhtä vaikealta kuin matematiikka.

Tänään on ollut taas sellainen ”en kestä” -fiilis ja välillä tuntuu, että kuristun tähän onnen tunteeseen. Fiilikset vaihtelee päivittäin ja jopa saman päivän aikana, yleensä on melko sellainen neutraalin onnellinen olo, joskus pelottaa ja ahdistaa vähän enemmän, mutta hyvin usein tulee tällainen yltiöpäinen onni. Onnellisuus siitä, että vaikka kaikki pelottaa ihan helvetisti, niin tiedän että meillä on kohta jotain korvaamatonta. Onnellisuus siitä, että vaikka välillä tuleva muutos ahdistaa, niin tiedän että en vaihtaisi tätä enää mihinkään. Onnellisuus siitä, että vaikka mua nyt jo vähän mietityttää ja surettaa se, että meidän vauva joutuu luultavasti menemään hoitoon jo heti mun äitiysloman (vanhempainvapaan) päätyttyä, niin tiedän että saadaan hakea hänet joka kerta sieltä kotiin, eikä mun tarvitse enää olla vain lastenhoitaja toisten lapsille. 

Ja onnellisuus siitä, että kohta saadaan nähdä meidän oma lapsi. Sellainen kaunis asia joka me ollaan saatu aikaiseksi meidän rakkaudesta toisiimme. Rakkauden rakennusaineista syntyvä pieni viaton vauva, joka rakastaa meitä ja jota me rakastetaan enemmän kun mitään. Oma vauva jota me saadaan hoivata, pussata, halia, kylvettää ja pukea. 

Mä en ole koskaan haaveillut ulkomailla asumisesta, en ole matkustellut, en ole halunnut opiskella johonkin todella korkeasti koulutettuun ammattiin, vaan olen aina haaveillut tavallisesta arjesta Roopen ja lapsen kanssa. Asumisesta omassa talossa vähän maalla, jouluista kun kaikki rakkaat kokoontuvat meille ja tavallisista kiireisistä päivistä, kun ruokana on nakkikastiketta ja SAA sanoa lapselle kymmenettä kertaa, että syö myös salaatin ja perunat. Mä olen aina tiennyt haluavani nuorena äidiksi ja Roope nuorena isäksi, meillä on hyvät roolimallit joista voidaan ylpeänä ottaa esimerkkiä, tehdä joitain asioita samalla tavalla kuin meidän vanhemmat ovat tehneet, mutta joitakin eritavalla. Löytää se oma tapa olla vanhempi, jota meidän lapsi rakastaa yhtä paljon kun me rakastetaan meidän omia vanhempia. Mulle myös Roopen perhe on omaa perhettä ja Roopen vanhemmat todella tärkeitä, he ottivat mut heti vajaa kuusi vuotta sitten perheeseensä ja ovat olleet mun omien vanhempien lisäksi isona osana mun elämää. Me saadaan olla onnellisia miten hyvät isovanhemmat meidän lapsi saa kummankin puolelta. Ja vaikka nuorempana mietin, että onko se kurjaa kun mun lapsella ei ole ehjää mummilaa mun puolelta kun mun vanhemmat on eronneet, niin enää en ole miettinyt sitä ollenkaan. Sillä ei ole väliä, ovatko mun vanhemmat eronneet, koska heidän rakkaus ja apu ei riipu siitä mitenkään. 

Me ollaan niin valmiita ottamaan meidän oma pienokainen vastaan, että mulla kyyneleet valui tätä kirjoittaessa. Vaikka kumpaakin pelottaa, niin meillä on toisemme ja kumpikaan ei vaihtaisi tätä enää mihinkään. 

Karoliina