VUODEN SE KESTI

.. nimittäin ajatustyö ja sen päätökseen vieminen siitä teenkö oikeasti tän vai en. 

Osa teistä ehkä tietääkin tai muistaakin, että kirjoitin kolme vuotta blogia. Ensimmäisen blogin perustaessani olin 16-vuotias sinisilmäinen teini, jolla ei ollut hajuakaan siitä, miten suuri ja karu blogimaailma oli jo silloin. Olin lukenut yhtä blogia siihen mennessä, kirjoittanut Irc-gallerian päiväkirjaan (ja facebookin seinälle..) pitkiä stooreja elämästä ja saanut kuulla monilta, että pitäiskö mun vaikka alkaa kirjoittamaan blogia, johon olisi järkevämpää kirjoittaa pitkiä juttuja. Ilman pienintä ajatusta tai tietoa siitä mitä seuraavat kolme vuotta blogia kirjoittaessa toivat tullessaan päätin avata ensimmäisen blogini bloggeriin.

Se oli silloisen elämäni parhain päätös, kunnes pikkuhiljaa aloin huomaamaan karulla tavalla mitä se toi tullessaan. Nettikiusaamista, vääristyneen minäkuvan, masennusta ja ahdistusta. Ja minä sentään kirjoitin vain pienelle yleisölle, en tuhansille, saatika kymmenille tuhansille ihmisille. Kolmeen vuoteen mahtui kolme blogia, joista viimeisen suljin pari vuotta sitten kesällä. Vai onko siitä jo kolme vuotta? No anyway, se oli parhain päätös pitkään aikaan ja teki niin hyvää.

Pikkuhiljaa ikää tuli lisää, löysin itseni ja ymmärsin, että olin aina blogissa ollut jotain muuta mitä oikeasti olin. Olin esittänyt vahvempaa mitä oikeasti olen ja yrittänyt väkisin kestää kaiken ”kritiikin” eli ulkonäön haukkumisen ja sairaatkin kommentit, koska ajattelin, että kyllä ne muutkin kestää ja jos itken julkisesti, (niinkuin teinkin kyllä välillä) niin haukkujat saavat vain lisää vettä myllyyn. Myllyyn, jossa ei ollut järjen hiventäkään ja joka vei multa sen kirjoittamisen ilon ja onnen. Nyt kuitenkin sivusta pari (tai kolme?) vuotta seuranneena, olen tajunnut, että ihan oikeasti on olemassa ihmisiä jotka elää valheiden keksimisestä tai toiselle pahan mielen tuottamisesta. Ihmisiä, joilla itsellään on asiat niin paljon huonommin, mutta jotka eivät vain itse sitä ymmärrä.

Vuosi sitten mua alkoi houkuttamaan bloggaaminen uudestaan. Huomasin, että vaikka jonkun sortin someaddiktina käytänkin Instagramia, Snapchattia ja nyt myös uudelleen Facebookkia, niin kaipasin silti kirjoittamista. Vaikka kuvailu on kivaa, eri filttereiden valitseminen ja värien syvyyden muokkaaminen rentouttavaa, niin kirjoittaminen on kuitenkin terapeuttista. 

Vuoden se ajatustyö siis kesti. Kyselin läheisimmiltä ystäviltäni mielipiteitä, keskusteltiin moneen otteeseen Roopen (rakkaan avopuolisoni) kanssa, olenko oikeasti valmis tähän, punnitsin mielessäni kirjoittamisen hyviä ja huonoja puolia, omia heikkouksia ja vahvuuksia jne. Pari kuukautta sitten sain päätöksen tehtyä ja tässä sitä nyt ollaan. Ensin olin ajatellut tekeväni blogin WordPressiin, koska väsäsin syksyllä työpaikkani kotisivut sinne, mutta Kian ylipuhuttua mut päätin seurata hänen jalanjälkiään tänne Lilyyn. Kiitos tästä uudesta alusta kuuluu siis osittain Kialle, joka tsemppasi nyt lopulta vielä viimeisten negatiivisten ajatusten yli (menkää tsekkaamaan hänen ajatuksiaan ja koukuttavaa kirjoitustyyliään täältä: http://www.lily.fi/blogit/sparks-fly!)

Vielä lopuksi aion sanoa sen, että tälläkertaa tunnen itseni ja tiedän mitä blogilta haen ja mitä sille aion antaa. Aion kirjoittaa aina kun mieli tekee, mutta en väkisin, aion nyt alkuun julkaista myös anonyymien kommentit (vaikka Roope sen multa kielsikin..), mutta jos meno alkaa mennä hulluksi, niin tsekkaan tilanteen uudestaan. Kova usko ja luotto kuitenkin on siihen, että ne edellisien blogien kommentoijat on kasvaneet, ihan niinkuin minäkin.

Huh. Olipas se tyhjentävää. Seuraavassa postauksessa kerron sitten vähän siitä, minkälainen blogi tämä on. Mammabloggaajaa musta ei varmaan saa tekemälläkään.

 

Karoliina