WANTED: a fancy life

…ja miksi pidän blogia?

Jouduin vähän aikaa sitten kyseenalaistamaan, miksi blogini on juuri tällainen, ja miksi ylipäätään pidän sitä. Haluaisinko muuttaa jotain?

Kävin Kaupunkiverstaassa järjestetyssä Do It Yourself -blogitapahtumassa. Yleisö koostui naisista, joista osalla on oma blogi, mutta enemmistö vasta mietti sen perustamista. Tilaisuus antoi melko kokonaisvaltaisen kuvan blogien mahdollisuuksista – huomioonottaen vain kaksituntisen keston. Opin uutta ja sain vastauksia muutamiin mieltäni askarruttaneisiin kysymyksiin. Tapahtuma oli hyvin järjestetty ja puhujat mielenkiintoisia, mutta itsevarmuuteni koki kovan kolahduksen. Tapahtuman jälkeen minun ei ole juurikaan tehnyt mieli kirjoittaa tänne mitään, sillä blogini ei täytä tapahtumassa esiteltyjä ”hyvän blogin kriteerejä”.

Keskustelu tapahtumassa pyöri paljon sen ympärillä, millainen on hyvä blogi, ja miten välttää yleisimmät mokat. Sivulauseissa todettiin, että blogeja voi pitää monesta syystä, ja jokainen voi tehdä itsensä näköisen palstan sekä tuottaa itselleen mielekästä sisältöä. Kuulosti kuitenkin siltä, että vaikka blogia pitäisi omaksi ilokseen, pitäisi tähdätä laadullisesti lähes ammattimaiseen toteutukseen.

Olen yleensä sitä mieltä, että tilanteessa kuin tilanteessa kannattaakin pyrkiä mahdollisimman hyvään suoritukseen tai lopputulokseen. Siitä huolimatta minua häiritsee blogeissa ja muussa sosiaalisessa mediassa se, kuinka viimeisteltyä ja hiottua kaikki on. Todellisuuden kuva alkaa hämärtyä ja syntyy uusia paineita olla yhtäaikaisesti rennon huoleton ja täydellinen. Netti tuntuu olevan täynnä blogeja, joissa tavalliset naiset kertovat tavallisesta arjestaan. Nämäkin blogit ovat täynnä lavastettuja ja käsiteltyjä kuvia, jotka antavat tahtoen tai tahtomattaan hiukan vääristyneen kuvan bloggaajan arjesta. Minulla ei ole tarvetta lähteä vastustamaan yhtäkään tällaista blogia, mutta sellainen tapa toimia ei sovi itselleni.

Oma yllykkeeni aikoinaan perustaa blogi, oli ulkomailla asuva siskoni. Haluaisin jakaa hänen kanssaan tekemiäni käsitöitä, kirpparilöytöjä ja satunnaisia asuvalintoja. Työskentelen sekalaisesti vaatteiden parissa, ja tutkiskelen tässä ailahtelevaa suhdettani niihin. Blogin kirjoittaminen auttaa katsomaan omia valintoja ikäänkuin muiden silmin, ja auttaa havainnoimaan omia arvoja ja tottumuksia. Blogihan on lähtökohtaisesti julkista materiaalia, johon kertyy kuin itsestään päiväkirjamaisia merkintöjä elämästä. Kun omat kuvat ja kokemukset altistaa muiden katseille ja kommenteille, niitä täytyy vähän miettiä. Alitajunta ohjaa toimintaa siihen suntaan, millaisen kuvan haluaa muille itsestään antaa. Sen seurauksena pääsee askeleen lähemmäs tätä toivottua minäkuvaa myös todellisuudessa.

Muita syitä blogin ylläpitämiseen itselläni ovat se, että tulen käyttäneeksi vaatevarastoani monipuolisemmin, ja pääsen jakamaan ajatuksiani muiden samanhenkisten kanssa. En koskaan valitse asua vain sen takia, että saisin siitä kuvan tänne. Silti tietoisuus siitä, että saatan ottaa asusta kuvan, motivoi minua käyttämään aavistuksen verran enemmän mielikuvitusta tai ottamaan riskejä. Toisessa työssäni joudun pukeutumaan mustavalkoisiin vaatteisiin, joten muulloin tahdon ottaa kaiken irti mahdollisuudesta pukeutua miten tahansa! Haluan leikkiä asuilla, ja on kiva teitää, että joku muukin saattaa inspiroitua siitä. Blogiini päätyy paljon vähemmän asukuvia (ja muita juttuja), kun suunnittelen, sillä kuvien ottaminen tuntuu usein liian työläältä. Suurin osa kuvistani on otettu itselaukaisijalla, mikä usein heikentää kuvien tasoa. Vaikka blogitapahtumassa kuinka moneen kertaan painotettiin hyvien kuvien tärkeyttä, aion myös vastaisuudessa julkaista samankaltaisia eli itseotettuja, lavastamattomia kuvia. Enkä muuten osaa käsitellä kuvia, eikä tietokoneellani ole ohjelmaa, jolla sitä opetella. En ole valokuvaaja, en ole graafikko, en ole sisustaja, en ole somistaja. Olen tavallinen, parikymppinen, kärsimätön huithapeli ja sekatyöläinen.  Haluan saada jotain aikaiseksi, enkä viettää kaikkea aikaani miettien, miten suunnitelmani toteutan. Kuten minäkin, blogini on vaihteleva aiheiltaan ja tyyliltään.

Blogimaailma ja Facebook palvelevat mielestäni melko eri tarkoituksissa ja niitä koskee jokseenkin erilaiset ”säännöt”. Silti haluaisin tässä yhteydessä verrata Facebookissa pyörinyttä arkikuvahaastetta näihin äsken mainitsemiini lavastettuihin blogikuviin. Lähes kaikissa kuvissa olivat pääroolissa huikeat kokkaukset, kiitosta saanet työtehtävät sekä ahkerointi puutarhassa ja kuntosalilla. Onko kaikkien ystävieni arki tällaista juhlaa? Oliko arkihaasteen tarkotus saada laiskat facebook-käyttäjät aktivoitumaan positiivisilla, itsetuntoa nostattavilla postauksilla vai nostaa esille niitä arjen askareita, jotka normaalisti jäävät huomiotta? Että kai joka taloudessa jonkun täytyy hoitaa tiskit ja pyykit ja viedä roskat? Mahtavaa, jos minä olen väärässä ja teillä muilla nämä asiat hoituvat itsestään. Tarkoitukseni on tässä yhteydessä tarkastella tätä ilmiötä, eikä kritisoida kenenkään valintoja arkikuvahaasteen toteutuksessa, niitä on ollut oikeasti ilo seurata! Voisikohan tässäkin olla kyse siitä, kuinka arki ihan oikeasti muuttuu miellyttävämmäksi, jos siitä haluaa antaa ulospäin hyvän vaikutelman? Onko tässä jokin hiuksenohut ero, joka saa minut ajoittain superturhautuneeksi toisten toimesta ja ajoittain puolustamaan omia vastaavia valintojani? 

Toivon, etten tule ymmärretyksi väärin, kun meinaan valittaa kaikesta positiivisuudesta. Ei minuakaan kiinnosta lukea pelkkiä valituksia, muuten huolimattomasti kirjoitettua tekstiä tai tihrustaa suttuisia kuvia, joissa oleellinen hukkuu kaikkeen ylimääräiseen, ympäröivään sotkuun…

… ja miksi luen muita blogeja?

Saan blogeista inspiraatiota monella tavalla ja nautin siitä, että saa kurkata toisten elämään. Joskus sitä voisi verrata vaikka kirjojen lukemiseen, kun saa hetkeksi samaistua toisen henkilön elämään ja unohtaa oman emälän hankaluudet. On myös mukava lukea muiden tarinoita paikoista, joissa ei itse ole käynyt, eikä ehkä ehdi tulevaisuudessakaan.  Tunnistan ajoittain häivähdyksen kateutta, mutta en ole onneksi koskaan jäänyt siihen kiinni, vaan olen oppinut kääntämään sen ihailuksi. Lily on mielestäni hyvä konsepti ja tällä vallitsee mielestäni kateuden sijaan kannustava ilmapiiri.

…ja miksi kirjoitin tämän jutun? Mitä opin, mitä huomioita tein?

Todennäköisesti yritän taistella sitä vastaan, että oma kynnykseni julkaista tekstiä, kuvia, ajatuksia, statuspäivityksiä – ihan mitä vaan – muuttuisi liian korkeaksi sen myötä, että muiden virtuaalielämä vaikuttaa hohdokkaammalta kuin omani. Liika itsekriittisyys johtaisi blogin kuolemaan. Haluan pitää blogini hengissä ainakin toistaiseksi, ottamatta asiaa liian vakavasti. En halua rajata aihepiiriä yhtään tarkemmin ainakaan toistaiseksi, mutta voisin kuitenkin yrittää julkaista postauksia hiukan tasaisemmin välein. Ehkä.