Juoksu on vähiten hirveä liikuntamuoto
Kun täytin 30, keksin, että tänä vuonna halusin juosta 10 kilometria. Se tuntui siinä vaiheessa yhtä utopistiselta, kuin maraton monelle (ja täyspitkä maraton meikälle edelleen).
Juokseminen on ollut elämäni ainoa tavoitteellinen liikuntaharrastus. Lapsena harrastin kuvataidekoulua, partiota ja pianonsoittoa, myöhemmin lähinnä yleistä vetelehtimistä nuorison suosimissa hengailupaikoissa. Kirjoja luin aina paljon, mieluummin kuin liikuin. Pikkukaupungin penskana paikasta toiseen piti suorittaa pyörällä tai kävellen ja pikkukaupungissa opiskellessa sotkin vihreällä Helkamalla yliopiston mäelle kesät talvet.
Jostain sitten keksin juoksun. Juoksu on tarpeeksi yksinkertaista. Lähdet liikkeelle ja menet eteenpäin niin kauan kuin jaksat, huvittaa ja reitti loppuu. Samalla voi kuluttaa kulttuuria, eli kuunnella musiikkia, äänikirjoja tai podcasteja. Silloin juokseminen ei ole ihan niin tylsää. Juokseminen on myös sopivan antisosiaalista hommaa. Ja kun se sujuu, juokseminen on oikeasti tosi kivaa.
Tuon 10 kilomertrin päätöksen jälkeen henkisenä insinöörinä goolasin ”juoksuohjelma 10 kilometria” ja juoksin. Yllättävän hyvin ohjelman mukaan ja juokseminen oli joka kerta vähemmän hirveää. Joskus jopa ihan mukavaa. Ilmoittauduin Midnight Runille, koska tavoite tuntui paremmalta, jos siihen lisäisi sopivasti painetta julkisesta nöyryytyksestä. Ilmoittauduttuani luin ohjeet, joissa kerrottiin juoksun loppuvan jos tuskainen raahautuminen kestää yli puolitoista tuntia. Vielä kisapäivänä en ollut vielä koskaan juossut kymppiä, sillä juoksuohjelmani mittasi vain aikaa ja hitaana hipsuttajana kuusi kilometria oli pisin matka, jonka olin onnistunut annetussa ajassa taittamaan.
Monista muista juoksutapahtumista poiketen Midnight Run juostaan illalla, eli aikana jolloin elimistöni pystyy parhaiten mukana juoksussa. Tokihan olin ennen starttia ihan paskana ja olin varma vähintään eksyväni reitiltä. Helsingin kantakaupungissa kiertävän juoksureitin varrella oli sopivasti nähtävää, johon pystyi keskittymään kuolemisen sijaan. Jengiä oli myös sen verran liikkeellä, ettei eksymään olisi pystynyt ellei olisi lähtenyt yksin painamaan pusikkoon. Pääsin myös maaliin kunnioitettavaan tunnin ja kymmenen minuutin aikaan.
Tästä voimaantuneena jatkoin juoksuharrastusta ja seuraavana vuonna juoksin nopeamman Midnight Runin lisäksi puolimaratonin samalla insinöörimetodilla.
Sitten se käännekohta. Puolimaraton oli ihan mahtava kokemus ja juoksupäissäni höyrysin siitä ja runners high’sta kaikille. Sitten iski rankin työsyksy ikinä ja samalla oli pakko opintoajan ja kaikkien lisäaikojen loppuessa puristaa vuosikaudet unohtuneena tekstitiedostona lojunut gradu ja muut kouluhommat loppuun. Ei paljon juostu eikä juostu keväälläkään, kun juoksemattomuuten oli tottunut. Kesällä jenkkireissussa istuttiin autossa ja syötiin. Syksyllä, vuosi puolimaratonista lähdin uudestaan juoksemaan. Parin lenkin jälkeen poksautin nivelsiteeni ja sain parin kuukauden juoksukiellon.
Nyt saisi taas juosta ja pitäisi saada perse ylös penkistä useammin. Ajattelin ilmoittautua toukokuun Helsinki City Runille, sillä näköjään ohjelma ja julkisen nöyryytyksen pelko saa tän muijan juoksemaan.
Kuvituksena selfiet ekalta Midnight Runilta ja viime vuoden väriestejuoksulta. Kuvat havainnollistavat myös puhelimien kameroiden kehitystä sekä otsaryppyjen syvenemistä.