Matka Santa Monicasta Oakhurstiin oli reissun pisin yhtäjaksoinen ajomatka. Toki tällä välillä lämpötilat huitelivat yli 45 asteen ja tien varsilla seisoi savuavia autoja konepellit ylhäällä. Meidän Nissan onneksi selvisi ajosta halki Preerian.

Jonkin aikaa ajeltuamme hoksasimme saavuttavamme pian jonkin järven näköisen asian. Kyltti kertoi paikan olevan Castaic Lake ja osa luonnonsuojelualuetta. Kesäkuisena tiistaiaamupäivänä saimme järven kokonaan itsellemme! 45 asteen aurinko oli kuumentanut pienen kukkuloiden keskellä istuvan järven veden kohtullisen lämpimäksi, eikä juuri muualla kuin vedessä pystynyt olemaankaan. Asfaltti poltti jalkapohjia sandaalien läpi. Koska järvikeissi tuli yllätyksenä, meillä ei ollut piknikeväitä ja matkan jatkuessa päätettiin ajaa seuraavaan isompaan kaupunkiin Bakersfieldiin syömään.

Bakersfieldissä elettiin ilmeisesti edelleen jotain agraariaikaa tai kesälomaa, sillä mikään ei arki-iltapäivänä viideltä ollut auki. Juuri sulkemassa oleva kauppa pahoitteli dinerinsä menneen kiinni neljältä. Neljältä! Nälkäkiukussa päädyimme jälleen mäkkiin, jossa olimme ainoat selvin päin olevat asiakkaat. Matka parkkipaikan halki poltteli jälleen jalkapohjia, mutta paikalliset rantojen miehet istuivat tottuneesti farkkutakit päällä. Mäkin kassa ihmetteli tilaamaamme kuumaa kahvia. 

Valtatiellä kuumoteltiin järisyttävän kokoisia rekkoja sekä maatiloja teiden varsilla. Mansikka- ja avokadopellot jatkuivat horisonttiin. Oakhurstia lähestyessä Kalifornian ruosteiset kukkulat vaihtuivat havumetsiin ja sää viileni hieman. 

Illan pimetessä saavuimme Oakhurstiin. Vajaan kolmentuhannen asukkaan kylä muistutti kovasti Savonlinnaa: yksi päätie, jonka varrella kaikki mainitseva sijaitsee. Savonlinnan tavoin myös erilaisia majoitusliikkeitä on huomattava määrä paikan asukasmäärään nähden. Onnistuimme saamaan huoneen jälleen Comfort Innistä, joten sokeriöverit odottivat taas aamiaisella. Ilma oli viileämpi, muttei huomattavasti. Mittari näytti nyt vain 38 astetta ja sirkkojen siristys kuului pimeässä illassa istuessamme motellin portailla. 

Itse Yosemitesta kirjoitin jo aiemmin täällä.

Kuten jo aiemmin mainitsinkin, alkuperäinen reittisuunnitelmamme oli ajaa Nevadan kautta Yosemiten itäpuolelle ja sieltä puiston läpi takaisin San Fransiscoon. Vielä juhannuksenakin lumi peitti tämän tien eli Tioga Passin. Santa Monican rannalla tuumasimme, että mikäs tässä on hengaillessa ja päätimme viettää Los Angelesissa muutaman päivän pidempään ja ajaa Yosemiteen länsipuolelta. Koska lyhentynyt reitti säästi bensarahoja ja Vegasin väliinjättäminen on silkkaa säästöä, päätimme kompensoida vaihtamalla hieman tasokkaampaan majoitukseen. 

Four Sisters -ketjun Channel Road Inn sijaitsee käytännössä rannalla tunnelmallisessa puutalossa. Aamiaisen hedelmät, itse leivotut piirakat ja sämpylät olivat ihanaa vaihtelua tähän mennessä motelleissa nauttimillemme sokerikuorrutteisille vakuumipakatuille asioille. Muina porhoina nautiskeltiin siis aamukahvia puutarhassa Los Angeles Timesiä lukien, toki vähän valkoisia pöytäliinoja kuumotellen. 

Aamiaisen lisäksi huippua paikassa oli polkupyörät, joita sai lainata pihalla olevasta vajasta. Yhtenä päivänä pyöräiltiin Santa Monica Beachilta vajaan viiden kilometrin matka Venice Beachille. Rantaa tosiaan halkoi asfaltoitu pyörätie, mikäs sen helpompaa. 

Venice Beach oli just sellainen pilvenkäryinen turistirysä kuin kuvitella saattaa, mutta täällä syötiin reissun parhaat fish tacot. Kioskin nimi oli kuvaavasti ihan Fish Tacos ja myöhemmän googlailun perustella se oli tämä paikka. Istuttiin nurtsille syömään tacoja ja tuijoteltiin vuoroin merta ja koripallopeliä. Pyöräiltiin takaisin ihailemaan kotirannan auringonlaskua.

Onneksi hotellin naapurissa oli Caffe Delfinin pastaa, kauemmas emme olisi jaksaneet lähteä.