Reippaasti maailman katolla

Olen lukenut tänä vuonna epäilyttävän paljon kirjoja kaikenlaisesta superurheilusta, kuten ultrajuoksusta ja vuorikiipeilystä (katso kirjalista). Viimeisin tämän kategorian juttu oli Bonita Norrisin The Girl Who Climbed Everest.

En ole kiivennyt kuin seinällä sisätiloissa ja ajatus pakkasesta sekä hapen vähyydestä lähinnä puistattaa, mutta vuorikiipeilyjutuissa on jotain kiehtovaa. Siellä raahustetaan kuoleman partaalla, on kylmä, rakkoja, happivaje ja lopulta kuitenkin päästään huipulle väistellen jäätyneitä ruumiita. Tarinassa tytöstä, joka kiipesi Everestille on juuri tällainen draaman kaari. Ja tässä en spoilaa, sillä lukeehan loppuratkaisu jo kirjan nimessä (Rita Hayworth – avain pakoon, on saanut haastajan spoilerinimien kilpailussa). 

Näyttökuva 2018-11-29 kello 16.09.54.png

Bonita Norris kiipesi keväällä 2010 Mount Everestin huipulle ja oli tällöin nuorin sen tehnyt brittinainen. Myöhemmin ennätys on jo rikottu. Kirja alkaa perinteisten muistelmien tavoin alusta. Bonitan lapsuudesta ja juoksuharrastuksesta syömishäiriöineen jaamataan niin pitkään, että lukijaa epäilyttää päästäänkö sinne vuorelle koskaan. Lopulta Bonita kuitenkin päätyy ystävänsä kanssa kuuntelemaan vuorikiipeilijän luentoa, innostuu aloittamaan kiipeilyharrastuksen ja pääsee useammallekin vuorelle. 

Kirjan kiinnostavinta antia on itse prosessikuvaus. Miten hommat toimii tuhansien metrien korkeudessa, kun kaikki jäätyy ja happi loppuu. Miten kauan aikaa ilmastoon sopeutuminen vie ja miten se tehdään. Myös koko Himalaja-skene jättibisneksineen on jännä. Himalan -reissun budjettihan ei ole mitään telttaretkitasoa, vaan Bonita käyttää puolisen vuotta aikaa haaliakseen sponsoreita 50 000 euroa maksavalle matkalle. 

Näyttökuva 2018-11-29 kello 16.12.41.png

Välillä kirja lipsuu turhan self helpin puolelle. Joskus voisi huvikseen laskea, kuinka monta kertaa little steps siellä mainitaan. Pienin askelein eteneminen on toki hyvä elämänohje ihan kaikkeen, mutta luulisi sen jo muutamasta ensimmäisestä kerrasta jäävän lukijan mieleen. Vuorelle kiipeäminen opettaa yhtä sun toista (ja onhan kirjan alaotsikko Lessons learned facing up to the world’s toughest mountain), mutta henkinen kasvu tuntuu monessa kohdassa vähän turhalta tyhjäkäynniltä. 

Hesarissa kirjoitettiin kesäkuussa siitä, että Everest hukkuu roskaan. Jutun mukaan rinteille nousee koko ajan enemmän ja enemmän ihmisiä, sillä kiipeily on bisnestä ja vuorelle hilataan kuka tahansa siitä tarpeeksi maksava. Jengin teltat ja roskat jäävät vuorelle. Kun pelkkä liikkuminen on raskasta ohuessa ilmassa, ei haluta kantaa mitään raskasta ja esimerkiksi tyhjät happipullot ja ruumiit jäävät sinne. The Girl Who Climbed Everest on toki yhden ihmisen tarina itsensä ylittämisestä ja näkökulma on juuri siinä, että ihminen voi saavuttaa mitä vain jos siihen saamarin reippaasti ryhtyy. Kuitenkin vuorikiipeilybisneksen ja sen ympäristövaikutusten pohdita olisi ollut kiinnostava lisä. 

Kiipeilypäissäni varasin kirjastosta myös John Krakauerin Into Thin Airin. Tässä kuulemma narratiivi ei ole se perinteinen, vaan hommat menee reisille huolella. Siellä siis hytistään taas viimeistään lomalla. 

Kuvat Bonita Norrisin kotisivuilta.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *