Ystäväni, kauneimmat perhoset – Osa 1
Ensimmäinen on hän, jonka kanssa ystävystymme jo ennen kuin osaamme kunnolla puhua. Hän on ollut aina. Sitten siihen tulee joukko muita, ja pian me olemme jo koululaisia. Muutaman vuoden ajan me kaikki haemme paikkojamme. Riitelemme. Nakkelemme niskojamme. Olemme mustasukkaisia. Jotkut tapaavat salaa. Liikumme vaihtelevissa parimuodostelmissa. Opettelemme ystävyyttä.
Aika kuluu. Opimme ymmärtämään, ettei tarvitse aina olla kaksi. Että voi olla ryhmä. Tiimi. Klaani. Huikea riemu, kun oivallamme tämän. Olemme nuoria naaraita. Raajamme pitenevät varsamaisiksi ja me opimme, mitä tarkoittaa lojaali. Kuljemme kädet toistemme lanteilla ja hitsaudumme yhteen.
Kun koulut vaihtuvat, meille kaikille muodostuu muitakin ryhmiä, tiimejä, klaaneja. Mutta me kuusi olemme eniten. Olemme perhe. Siskot. Alamme kasvaa yhdessä tytöistä naisiksi. Näemme ensimmäisinä kaikista toistemme häpykarvat ja poikaystävät. ”Osaatsä laittaa tamppoonin?” ”Mun isäpuoli on niin idiootti, mä vihaan sitä.” ”Axl Rose vai Slash?””Jätätkö jämät.” ”Taatusti se on suhun ihastunut, se katto sua käytävällä.” ”Sulla on maailman kauneimmat hiukset.” ”Lainaatko puuteria.”
Käymme yläastetta. Hengailemme. Notkumme. Roikumme. Valumme pitkin seiniä. Harrastamme samoja harrastuksia ja reissaamme niiden vuoksi ympäri Eurooppaa. Vielä alaikäisinä huojumme yhdessä Pariisissa, Berliinissä, Lontoossa, Budapestissä. Ulvomme kuuta, koska juuri sellaisia me olemme. Vodkalimekännissä suutelemme toisiamme. Olemme aina vähän mustasukkaisia, kun joku alkaa seurustella. Joskus pussailemme samana iltana samoja poikia. Itkemme niin, että räkä ja kyyneleet tahrivat toistemme paidat. Kerromme toisillemme kaiken elokuun öinä, jossain mökillä, pihanurmikolla, kaupungin mukulakivikaduilla, koulun pihalla nurkan takana.
Vääjäämättä aikuistumme. Meistä tulee ylioppilaita ja elämä avaa meille kullekin erilaisia reittejä. Muutamme eri kaupunkeihin ja eri maihin. Opiskelemme. Valmistumme monenlaisiin ammatteihin. Menemme naimisiin ja saamme lapsia, jotka pistämme virnistellen vierekkäin matolle istumaan. Taaperoina, viisivuotiaina villikkoina, koululaisina, kun he vielä suostuvat. Kun tapaaminen on ohi, keräämme kimpsumme ja perheemme. Nousemme farmariautoihin tai juniin ja matkustamme. Emme ehkä näe vuoteen. Olemme silti aina toisissamme kiinni. Sydämestä toiseen kulkevat kultaiset vitjat.
Rakastan teistä jokaista niin paljon. Sinuakin, joka tapasit pojan, josta tuli miehesi ja joka vei sinut meidän elämästämme pois. Etäännyit. Katosit. Ikävöin sinua aina kesähelteillä, koska muistan sinun pisamaisen naamasi ja kullanvaaleat hiukset. Miten ne sateella menivät säkkärään. Varpaasi uimarannan hiekassa, muista ne aina.