Ystäväni, kauneimmat perhoset – Osa 2

Punaviini on värjännyt huulemme ja tupakansavu kiemurtelee pöytien yläpuolella. Me istumme tässä jo ties kuinka monetta tuntia. Puhumme ja nauramme. Olemme välillä hilpeitä, välillä haudanvakavia. Oma nokkeluutemme ilahduttaa meitä aina uudestaan, ja olemme koko ajan kaikki vähän rakastuneita. Toisiimme. Ehkä poikaystäviimme. Tai johonkuhun uuteen, vielä hieman vieraaseen. Itseemme. Nuoruuteen, sillä nuoria me vielä olemme.

Kerromme toisillemme kaiken. Lapsuudesta. Millaista oli elää teininä siinä ja siinä Suomen kolkassa. Ketkä olivat ensimmäiset ihastuksemme. Millaista oli selvitä syömishäiriöstä. Mistä haaveilemme nyt, mitä aiomme tehdä loppuelämämme ajan. Kiivastumme ja intoilemme ilmiöistä. Politiikasta. Feminismistä. Musiikista. Leffoista. Ennen kaikkea kirjoista. Jauhamme kyllästymättä jonkun proffan värikkäästä siviilielämästä. Avaudumme traumoistamme. ”Se satutti mua enemmän kuin kukaan toinen ikinä.” ”En mä oo selvinnyt siitä vieläkään.” ”Välillä vihaan itseäni.”

Valomerkin jälkeen poltamme vielä savukkeet kadulla ja huojumme sitten koteihimme. Kimppakämppiin, yksiöihin, osa ehkä pieniin keskustakaksioihin, joissa asuu myös jo lukioaikoina kuvioihin tullut avomiespoika.

Aamulla herätyskello pakottaa lähtemään luennolle. Yliopiston käytävillä halailemme toisiamme krapulaisina. ”Semmonen ilta.” ”No huhhuh.” ”Ne lähti vielä jatkoille.” ”Vois ottaa loppuviikon vähän rauhallisemmin.” ”Kohta on kyllä vappu.”

Olemme muodostuneet hämmästyttävän nopeasti tiiviiksi porukaksi, jossa vallitsee lämmin yhteisymmärrys ja samanmielisyys. Miten me löysimme toisemme, juuri me, satojen opiskelijoiden joukosta? ”Te ootte mulle niin tärkeitä.” ”Onneks oon saanut teidät elämääni.” ”Tuutko mun lapsen kummiksi? Jos siis joskus saan lapsia.” Meitä on kymmenkunta. Aina on joku, joka istuu samassa tentissä. Aina joku, joka asuu samoilla nurkilla ja kävelee yhtä matkaa kotiin. Aina jollakulla on yhtä aikaa kriisi poikaystävän kanssa tai rahat loppu. Joku lähtee aina baariin. Olemme huolettomia ja varmoja kaikesta.

Sitten yhtäkkiä maailma sekoaa hetkeksi. Kollektiivinen mullistus iskee porukkaamme. Yhtäkkiä emme menekään yöksi kotiin. Muutumme huikentelevaisiksi. Lähdemme epämääräisten tyyppien mukaan. Lähdemme vuodeksi ulkomaille ja rakastumme. Petämme. Eroamme avomiespojista ja poikaystävistä. Joku tulee vahingossa paksuksi ja tekee salaa abortin. Istumme päät yhdessä yliopiston ruokalassa, puiston nurmikolla, jonkun kotona, baarin hämärässä. Itkemme, ja sitten nauramme vähän hysteerisinä. Hullu kesä! Hullu vuosi! Jokainen biisi, joka kaikuu ilmoille, kertoo tästä hulluudesta. Kertoo susta. Just musta. Meistä. F-f-f-falling! ”Mihin tää oikein johtaa?”

Kaikki menee uusiksi. Luulimme hetken aikaa olevamme vakaita, aikuisia, määrätietoisia, asettuneita. Yhtäkkiä olemmekin aivan kuutamolla ja elämä värisee monen eri suunnan välillä. Viimeistään tässä vaiheessa me kiinnitymme toisiimme pysyvästi ja erottamattomasti. Me nostamme toisemme vuorotellen pinnalle haukkaamaan happea. Autamme uimaan eteenpäin. Pyyhimme kyyneleet. Tiskaamme ja käymme kaupassa. Jeesaamme uuden kämpän löytämisessä. Kuuntelemme yökaudet sitä, jolla on juuri nyt vaikeinta. ”Tästä selvitään. Ei elämä lopu.” ”Sä pääset tästä yli.” ”Tulee jotain uutta, parempaa, onnellisempaa.”

Lopulta alamme yksi toisemme jälkeen viimeistellä opintojamme. Osa tekee jo töitä. Joku löytää uuden poikaystävän ja tulee raskaaksi. Ensimmäiset menevät naimisiin. Elämä valuu jonkinnäköiseen uomaan meillä kaikilla. Ei samanlaiseen kuitenkaan. Kun kuvioihin tulevat ura, avioliitot, lapset, asuntolainat, työttömyys…vääjäämättä myös keskenmenot, sairaudet ja avioerot, ystävyyttämme koetellaan välillä kovasti. ”Riittääkö sulla empatia?” ”Onks se hukkunut johonkin äitiyden mustaan aukkoon?” ”Se ei koskaan puhu muusta kuin työstä.” ”Burn out.” ”Masennus.” ”Endometrioosi.” ”Lapsettomuushoidot.” ”Pariterapia.” ”Konkurssi.”

Silti, silti. Eri kaupungeissa, aivan erilaisissa elämissä, eri suuntiin matkalla, me pidämme yhtä. Me olemme päättäneet niin. Me perustamme viestiketjun, jotta pysymme perillä toistemme kuulumisista, vaikka arki repii meitä säälimättä. Naputelemme viestejä töissä kahvitauolla. Mannertenvälistä lentoa odottaessamme. Ratikassa ja ruuhkabussissa. Kun imetämme. Kun odotamme lasta harrastuksesta. Illalla, kun talo on hiljainen. Me nielemme omat kateudentunteemme; kateuden perheestä, urasta, varallisuudesta, puolisosta, äitiydestä tai tiukasta kropasta. Nielemme ärtymyksen arvoista, jotka olivatkin tässä asiassa sulla erilaiset kuin mulla, miten se on mahdollista?! Symbioosivuosien jälkeen hyväksymme keskinäisen erilaisuutemme.

Ja silti, silti. Me olemme toistemme tiukin tukiverkko, kun elämä paiskoo meitä monin eri tavoin. Kun yksi saa potkut ja toinen synnyttää lapsen, joka ei ole terve. Kun yhden äiti kuolee ja toisen kaveri tekee itsemurhan. Kun löytyy kyhmy ja kasvain. Aikuiset ystävät. Me tapaamme aina kun voimme. Järjestämme sille aikaa. Matkustamme yhdessä. Välillä myös perheet ovat mukana. Lapsemme tietävät, että kun me kohtaamme, kaikilla on hauskaa. ”Äidit nauraa koko ajan!” ”Äidit on ihan kreisejä!”

Ja puolisomme sitten. On ollut koskettavaa nähdä, miten he ovat yksi toisensa jälkeen uusina solahtaneet mukaan, ulkojäseniksi, mutta silti läheisiksi ja rakkaiksi, tähän kööriin, jossa nauretaan lujaa, murjotaan hävyttömiä vitsejä naisporukalla saunassa, kaadetaan lisää viiniä laseihin ja lauletaan joku biisi aamuyöllä kymmenen kertaa peräkkäin. Ollakseen jonkun tähän porukkaan kuuluvan puoliso, täytyy olla vahva ja lämmin. Täytyy olla feministi tai profeministi. Täytyy hoitaa lapsia ja kotia. Täytyy ymmärtää, kuinka paljon me rakastamme toisiamme.

Ja he ovat. He hoitavat. He ymmärtävät. He vilkuttavat lasten kanssa ikkunasta, kun me hyppäämme taksiin ja lähdemme tapaamaan toisiamme. He pelaavat kesällä mökin pihalla futista ja lämmittävät saunan. He katsovat meitä hellyys silmissään, kun me juhlissa nauramme samalle, vuosia kerrotulle vitsille niin, että pissat tulevat housuun. He ovat kuulleet saman vitsin kymmenet kerrat, ja he rakastavat meitä, koska me kerromme sen aina ja aina ja aina.

Kun joku meistä aikanaan kuolee, kerromme sen hautajaisissa.