Tilaa ajatuksille

Intensiiviset lomaterveiset! Alkukesä oli sekä töissä että siviilissä sanalla sanoen vauhdikas. Lomalle putosin työkiireiden melskeestä kuin jyrkänteen reunalta tyhjyyteen astuen. Ilmalennon aikana työasiat pyörivät vielä mielessä ennenkuulumattoman sinnikkäästi. Vasta toisen lomaviikon puolivälissä, kun avasin kylmälaukusta huurteisen oluen ja kaivoin varpaani merenrannan kuumaan hiekkaan, tunsin olevani oikeasti rento ja vapaalla.

Mistään lepolomailusta ei kyllä pääse puhumaan. Katras sekoilee, uhmaa ja kipuilee tällä hetkellä melko tyrmäävällä voimalla. Kolme eri-ikäistä angstipakkausta on tiukka setti, paitsi vastuussa olevalle aikuiselle, myös toisilleen. Onkohan meillä koskaan itketty, huudettu, riidelty ja nujakoitu niin paljon kuin tänä kesänä? Ja minä kun ajattelin, että lomat muuttuisivat kesä kesältä seesteisemmiksi. No, nyt on sitten tällainen vaihe. Tuntuu, että kesäloman kantava teema on ollut löytää huilitaukoja kullekin perheenjäsenelle vuorotellen. Siis toisistaan. Esikoiselle keskimmäisestä. Keskimmäiselle kummastakin sisaruksestaan. Kuopukselle erityisesti keskimmäisestä. Miehelle lapsista. Minulle kaikista. Sitä rataa. Ihanan idyllistä.

No, viime viikolla elin muutaman päivän ihan retriitissä. Alku oli hankala. En tiedä, käykö teille näin, mutta kun minä pääsen oikein kunnolla rentoutumaan, tilanne etenee aina siten, että aluksi pääni on täynnä risteilyohjusajatuksia, jotka sinkoilevat sitä tahtia, että meinaan mennä paniikkiin. Kun vihdoin saan tilaa ja aikaa olla rauhassa, joudun joka kerta ensin sietämään prosessin, jonka aikana jokaikinen viimeisten kuukausien aikana mieltäni painanut dilemma syöksyy mieleeni kiemurtelemaan ja säntäilemään. Pää on vähän aikaa kuin ampiaispesä. Työasiat, huusholli ja remontit, oma terveys, läheisten terveys, lapset ja niiden kasvatus, parisuhde, ystävien murheet, maailman tila ja ympäristökatastrofit… Kaikki yhtenä sekamelskana hetken aikaa. Ihan vain siksi, että päässä on tilaa. 

Sitten helpottaa. Sitten rauhoitun ja seestyn. Alan ajatella vain yhtä asiaa kerrallaan. Kunpa oppisin, että tuo ajatusmyrsky on vain ohimenevä hetki. Näköjään en pääse rentouden tilaan ilman tällaista välivaihetta. Sama tapahtuu joka kerta, kun osallistun erityisen kiireisten ja stressaavien aikojen keskeltä johonkin pidempikestoiseen rentoutushetkeen tai meditaatioon. Minun on vain hyväksyttävä tilanne ja annettava ajatusten pörrätä päässäni kunnes ne vaimenevat ja kaikkoavat.

– – –

Niin, lopulta pääsin yksinäisyyteen, rauhaan ja hiljaisuuteen. Perhe jäi mummolaan. Ajoin kolmen tunnin matkan kotiin avaamatta kertaakaan auton radiota. Hiljalleen mieleni tyyntyi ja pystyin vain nauttimaan metsäisistä, peltoisista, järvien täplittämistä ja jokien halkomista maisemista. Perillä parkkeerasin kaupan pihaan ja kävin ostamassa naurettavan määrän kaikkea ihanan tuoretta, värikästä ja raikasta. Ja se kaikki maksoi ihan naurettavan vähän, koska olin ostanut ruokaa vain itseäni varten. Huvitti katsella perheiden täyteen ladattuja ostoskärryjä. Kuvittelin, miten niitä työntävät isät ja äidit silmäilivät minun pikku koriani ja ajattelivat: ”Tuossa on nainen, joka elää vain itselleen.”

Kun pääsin kotiin, puuhailin kesäpuuhia. Istuttelin yrttejä. Siivoilin sieltä sun täältä. Lueskelin lehtiä ja tuijottelin puiden oksia. Pilvien liikkeitä. En vahingossakaan laittanut mitään äänilaitteita päälle, mutta lauleskelin itse ääneen. Hymyilytti. Keitin kahvit ja söin kanelipullan. Kuljeskelin pihalla ja katsastelin ympärilleni. Ihastelin satoa, joka kypsyisi pian. Viheltelin. En katsonut kelloa, joten oli jo ihan ilta, kun mieleeni tuli, että voisin laittaa ruokaa. Mikä villiintynyt suurpiirteisyys! Koskahan viimeksi olin ollut täysin vahingossa ja huomaamattani noudattamatta kellontarkkoja ruoka-aikoja? Hykerrytti.

Pilkoin kaikennäköistä. Ihastelin vihannesten muotoja ja kuuntelin rapean leivän leikkaamisesta kuuluvaa ääntä. Asettelin kaiken ja söin nauttien jokaisesta suupalasta. Kaadoin lasillisen viiniä. Toisenkin. Ja voi että, sitten istuin nojatuoliin ja luin puoli yötä kirjaa. 

Tätä samaa. Kolme kokonaista päivää.

Osaisinko olla tällaisesta hissuttelusta näin onnellinen, jos elämäni ei normaalisti olisi sitä mitä se nyt on? Ehkä osaisin, mutta ehkä se ei silti tuntuisi yhtä juhlavalta. Ei ehkä tekisi aivan yhtä autuaaksi.

Sitten perheeni palasi ja riehakas, meluisa, tempoileva, hilpeä, itkuinen, sotkuinen, joka suuntaan venyvä ja räiskähtelevä kesä jatkui.