Minulla on niin paljon ajateltavaa, etten ehdi hoitaa puutarhaani
Otsikon voi ymmärtää konkreettisesti. En todella harrasta kukkapenkkien kitkemistä enkä mitään sellaista, mitä nyt puskille ja perennoille yleensä tehdään…jakamista…tai muita, öö, huoltotoimenpiteitä. Talon entisten omistajien perustama kukkapenkki heräilee keväällä, kukoistaa keskikesällä ja kuihtuu syksyllä. Vähän se alkaa olla jo ränsistynyt, enkä tiedä, kuinka kauan tätä jatkuu. Mutta minulla vain yksinkertaisesti on aina tärkeämpää puuhaa kuin heinien nyppiminen maasta irti. Joskus muistan kastella amppelimansikan ja orvokit, jotka äitini (!) joka vuosi tuo pihaamme.
Onneksi vanha puutarhamme on armelias. Puut ja pensaat tuottavat satoa läähättäen aina syksyisin. Sitten me kutsumme kaikki ystävät kylään hakemaan itselleen marjoja ja hedelmiä sydämensä kyllyydestä. Jotakin säilömme itsekin, miten nyt ehdimme ja inspiroidumme. Joku voisi kysyä, miksi haluamme asua näin, kun emme kerran ole puutarhanhoitajia. Minä sanon, että perennat ovat sivuseikka. Iso piha on juoksemista varten, eikös niin. Ja omenapuut sitä varten, että niiden varjossa voi istuskella kahvikuppi tai mehulasi kädessään.
Myöskään yleisemmällä tasolla en tule kovin paljon huolitelleeksi itseäni tai elämääni. En puunaa huushollia, koska ennemmin käytän vapaahetkeni kirjaa lukien tai vaikka ottamalla torkut. En vie autoa pesuun, koska ennemmin käytän vapaahetkeni maleksimalla kahvilaan. En föönaa hiuksiani sileiksi ja kiiltäviksi, koska ennemmin käytän vapaahetkeni lasten kanssa niitä näitä jutellen. Tai ohi lipuvia pilviä tuijotellen.
Jos minulla on kaksi tuntia yksinäistä aikaa kotona, voitte olla varmoja, että käytän ne vaakatasossa haaveillen. Vaaditaan vähintään vuorokausi omaa rauhaa, että ryhdyn johonkin järkevämpään. En tiedä mitään ihanampaa kuin loikoilla silmät kiinni (tai käveleskellä vailla päämäärää) ja antaa ajatusten tulla. Olen kirjoittanut kokonaisia kirjoja ja sommitellut itselleni useita vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, ihan vain mielessäni, niinä tunteina, jotka olisin voinut käyttää myös esimerkiksi kaappien järjestelyyn, vartaloni karvojen trimmaamiseen, pensasaitojen leikkaamiseen tai sämpylöiden leipomiseen pakastimeen. Haaveilu on rakkain harrastukseni.
Olen suurpiirteinen muutenkin.
Saatan lähteä töihin punk-t-paidassa, koska en ehtinyt suunnitella, mitä pukisin. Nukuin kernaammin. Saatan jättää ikkunat pesemättä kolmena peräkkäisenä kesänä, koska soveltuvat päivät valuivat aina hukkaan festareilla. Come on, mihin sinä käyttäisit lasten mummolaviikonlopun?! Saatan antaa kesän kynsilakkojen kulua varpaankynsistä itsekseen syksyn myötä, koska en yksinkertaisesti muistanut koko asiaa muulloin kuin kerran juuri ennen nukahtamista – enkä sitä paitsi muistanut ostaa kynsilakanpoistoainettakaan. Yhtenä iltana olin melkein ryhtymässä pedikyyrihommiin, mutta sitten kuulin, että pimenevällä taivaalla olisi nähtävissä meteoriparvia. Kukapa haluaisi missata ne!
Järjestelmällisen lapsiperhearjen ja vastuullisen työn lomassa elän salaa huithapelin elämää. Teen koko ajan valintoja, jotka ohjaavat minut näennäisesti tosi hyödyttömien juttujen pariin. Mutta tiedättekö mitä. Olen aika onnellinen näin. Joka kerta, kun olen onnistunut viettämään tämän perhesirkuksen keskellä puolituntisen omissa ajatuksissani… Joka kerta, kun olen onnistunut anastamaan itselleni ruuhkaisen työpäivän keskellä oman hiljaisen tuokion… Joka kerta, kun en mennytkään talvi-iltana salille, vaan jäin kävelemään kuutamon valossa katuja ristiin rastiin… Aina kun nukuin päiväunet sen sijaan että olisin imuroinut… Ihan aina silloin, kun katselin naurusuisten lasteni kirmailua pihamaalla sen sijaan että olisin sillä välin pessyt keittiön lattian… Joka kerta minusta tuntuu kuin olisin saanut lahjan. Itseltäni.