Miltä suru tuntuu?
Tämä syksy on tuonut tullessaan yllättävää huolta ja surua. Olen ollut myös poikkeuksellisen väsynyt. Luulen, että nimenomaan suremisen ja huolehtimisen vuoksi, ja siksi, etten ollut osannut varautua tällaiseen.
Suru ja huoli ovat minussa usein yhtä aikaa ja päällekkäin, ja se tuntuu osapuilleen samalta kuin valtavan hyökyaallon alle jääminen. (Voisin kuvitella.) Erillään koettuina surun ja suuren huolen tunteet ovat aika erilaiset. Kun huoli iskee, minun on vaikea keskittyä mihinkään. Syke nousee ja vatsaan koskee. Olen levoton ja toimelias, mutta en toimissani sielullani enkä ajatuksillani ollenkaan mukana. Teen töitä, mutta mielessäni on vain tarve kiiruhtaa sen ihmisen luokse, josta olen huolissani. Huoli tekee minut lyhytpinnaiseksi ja hermostuneeksi.
Suru taas. Suru saa pysähtymään. Surun väreet lähtevät hiljaa hiipien päälaelta tai varpaista ja valtaavat murheellisina aaltoina koko kehon. Kellun surussa. Eniten minun suruni tuntuu rinnassa. Rintalastan takana, leviten syvien hengitysten myötä kohti selkää. Tuntuu sielussa. Tai ainakin ajattelen, että se on minun sieluni, joka siellä kylkieni välissä pakahtuu.
Suru tuntuu minussa hyvin samanlaiselta kuin rakastuminen tai ikävöinti. Sama fyysinen tuntemus, samassa kohti minun kehoani.
Surun kyyneleet ovat omanlaisiaan. Ne valuvat kuin huomaamatta, enkä aina edes itse tiedä, milloin olen alkanut itkeä. Kun olen huolestunut, hengitän tiheästi ja liikkeeni ovat nopeita. Surussa kaikki minussa hidastuu. Katse viipyy, aika tuntuu etenevän verkkaisemmin. Jään katsomaan puun oksaa, sen muotoa. Lentokoneen piirtämää viivaa taivaalla. Valkoista kiveä maassa.
Surullisena haluan olla lasteni lähellä. Etenkin kaksi nuorempaa vaistoavat surun minusta herkästi, vaikka eivät näkisi sitä ja vaikka en puhuisi siitä mitään. He tulevat magneetin vetäminä minun lähelleni ja kietovat kätensä ympärilleni. Se on sanoinkuvaamaton lohtu.
Surullisena kuuntelen mieluiten klassista musiikkia. Se samaan aikaan vahvistaa tunnetta entisestään, mutta myös helpottaa murheessa. Tiedän silloin, että miljoonat muut ihmiset ovat kuulleet nämä samat sävelet ja saaneet niistä lohtua.
Yksi lohdutuskeino on ylitse muiden. Kun olen surullinen, vien usein lapseni uimaan. Veden ympäröimänä murhe liukenee. Lasten ilo on vedessä niin huikaiseva, että se karkoittaa surun minusta. Synkkä ilmeeni lientyy ja kasvoni sulavat hymyyn. Saunan lempeässä lämmössä istumme vieretysten ja täytämme koko lauteen. Lapset ojentelevat jalkojaan, kirpistelevät pieniä varpaitaan ja nauravat ääneen ryppyisille sormenpäille, minunkin. Sitten kuivattelemme ja kaivan jokaiselle lapselle kassista pillimehun ja banaanin. Kotimatkalla olemme raukeita, väsyneitä ja onnellisia. Kun pääsemme kotiin, kaivaudumme peittojen alle ja nukahdamme syvään, parantavaan uneen koko sakki.