Pienin

Aina välillä unohdan sen. Sen, että yksi meistä on vielä ihan pieni. Hän on vielä päiväkodissa ja hädintuskin oppinut kuivaksi. Hän nukkuu vielä päiväunia, eikä ole istunut kauankaan autossa kasvot menosuuntaan. Hän osaa pukea vasta muutaman vaatekappaleen itse ja saattaa pudota ”isojen keinusta”, koska unohtaa pitää kiinni.

Kaikkien näiden WhatsAppien, Koululainen-lehtien, Putous-sketsien, tubettajien, luomivärien, Instagram-kuvien, menkkakeskusteluiden ja skedehommien keskellä vaeltaa meidän kuopuksemme.

Hän mahtuu vielä syliin, helposti. Reppuselässä hän ei paina juuri mitään. Hän pyytää korvalliseen mukiinsa lisää maitoa, pieni paitaressu.

Minulla on jo pitkään ollut ”olen koululaisen äiti” -identiteetti. Olen jo pitkään kasvattanut lapsia, jotka vaeltavat omia teitään, minusta erillisinä olentoina. Olen jo pitkään pyörittänyt arkea, jossa minun ei varsinaisesti tarvitse auttaa ketään missään perustoiminnoissa kuten syöminen, vessassa käynti, pukeutuminen ja peseutyminen. Olen jo pitkään ollut äiti, jolla on oma elämä.

Ehkä siksi tämä nuorimmaiseni ei edes maailmaan syntyessään tuntunut pistävän pakkaa erityisen sekaisin. Hän tuli ja toi silkkaa onnea ja iloa mukanaan. Kuopuksen vauva-aikana en kokenut olevani minkäänlaisessa vauvaukuplassa enkä hormonipöllyssä, vaikka imetinkin häntä pitkän aikaa päivin öin. En missään vaiheessa ”kadottanut itseäni”, kuten kävi sekä ensimmäisen kerran että varsinkin toisen kerran äidiksi tultuani. Kuopuksen kanssa minä olin minä alusta alkaen. Hän tuli valmiiseen, eläväiseen, harrastavaan, ruutuajasta ja viikkorahoista riitelevään, työssäkäyvien vanhempien ja itsenäisten isojensisarusten perheeseen.

Kuopus on sopeutuvaista ja tyytyväistä sorttia. Hän on ottanut oman paikkansa perheessä. Ja maailmassa. Hän on saumattomasti liikkuva osanen perheemme moneen suuntaan venyvässä ja säntäilevässä sirkuksessa. Hän nukkuu yönsä ja syö hyvin. Hän kertoo, mitä tahtoo ja tarvitsee. Hän kulkee mukana, missä täytyy, mutta jää myös mielellään esimerkiksi esikoisen kanssa kotiin. Hänellä on aina lähellään joku, joka huolehtii. Joku, jonka puoleen kääntyä. Joku isompi. 

Kun katson kuopustani, ajattelen usein, että lapsi on syntynyt onnellisten tähtien alla. Hän hohtaa ihmeellistä valoa ja luottamusta.

En tapaa surra sitä, että lapset kasvavat. Se on minusta ihanaa ja normaalia. Olen parhaimmillani sellaisten lasten äitinä, jotka eivät ole minussa täysin kiinni ja joille en ole korvaamaton. Ja sellaisten, jotka eivät pidä minua yökausia hereillä. Kestän uhmaiät, kasvukipuilut ja puberteetin paljon paremmin kuin vauvavuodet. En haluaisi enää tulla raskaaksi, synnyttää, imettää enkä hoitaa vauvaa. Olen onnellinen isoista, kasvavista lapsistani.

Mutta silti saatan jo aavistaa, että tämän pienimmän kanssa lapsuuden taitekohtiin voi ilmaantua uudenlaista haikeutta. Minun täytyy muistaa pitää häntä sylissäni paljon nyt, kun hän vielä syliini mahtuu ja suostuu. Minun täytyy muistaa silittää häntä iltaisin, vaikka hän nukahtaisi itsekseenkin. Minun täytyy muistaa pysähtyä ihmettelemään hänen kanssaan leppäkerttua heinänkorressa ja nostokurjen huikeaa liikettä, vaikka olisi jo kiire.

Koska hän on viimeinen pieni, joka minulla on.