Buddhalaiset

”Tänä vuonna mä aion tehdä tulosta. Treenaan tavoitteellisemmin, hankkiudun maratonkuntoon.”

”Lupaan, että raahaan itseni salille vaikka väkisin. Nyt lähtee läskit, perkele.”

”Koti kauniiksi. Hankkiudun eroon kaikesta mikä ei ole designia tai tarkoituksenmukaista. Oman elinympäristöni detox alkaa nyt!”

”Haluan seikkailla! Matkustan ainakin kolmeen uuteen maahan ja tutustun ainakin kolmeen uuteen ihmiseen. Tahdon vaihtelua!”

”Pois mukavuusalueelta! Tänä vuonna aion haastaa itseäni. Lakkaan köllöttelemästä täällä tyytyväisenä, pistän itseni likoon!”

”Poistan elämästäni kaiken, mikä ei tunnu hyvältä ja mukavalta. Minun onneni on ykkösasia.”

”Haluaisin että asiat pysyisivät näin kun ne nyt ovat. Jos mikään ei muutu, olen huikean onnellinen.”

Viimeisin uuden vuoden toive on minun. Olen käynyt kuluneen syksyn ja alkaneen talven aikana läpi melko totaalisen mankelin ihmisenä, vanhempana, läheisenä ja alani ammattilaisena. Viimeiset puoli vuotta on mennyt sellaisessa turbulenssissa, että tärkein tukikohtani ja kiintopisteeni on ollut haave tavallisesta arjesta. Josko nyt…josko nyt…ehkäpä vihdoin NYT elämä tasoittuu ja rauhoittuu. Ehkä kohta ei enää satele ikäviä yllätyksiä, huonoja uutisia ja ylimääräisiä vaikeuksia joka suunnalta.

Ehkä tänään, huomenna, viimeistään ensi viikolla saan takaisin tasaisen, onnellisen elämäni. Jossa ei ollut tavoitteellisia urheilusuorituksia, timmiä takamusta, eteeristä kotia, suuria seikkailuja, uraharppauksia eikä yksinomaan voimauttavia ihmisiä ympärillä. Oli rennonletkeää kehon ja mielen huoltoa omien voimien ja innostuksen mukaan. Oli koti, joka oli huvikumpu, mutta turvasatama. Ja siellä lapset, jotka osasivat olla hankalia, mutta joita osasin käsitellä ja auttaa elämässä eteenpäin. Oli tuttu työsuhde, jossa tiesin mitä tein ja jossa voin hyvin. Oli tasainen arki. Vähän risat ja rämät mutta antoisat ihmissuhteet.

Syksy pisti kaiken koetukselle, aivan kaiken. Ihmiset kuolivat ympäriltä. Lapset joutuivat hankaluuksiin. Terveys reistaili. Työt uuvuttivat ja kotona kaikki hajosi käsiin sekä aivan konkreettisesti että filosofisemmalla tasolla. Lakkasin nukkumasta. Aloin hengästyä bussipysäkille juostessani. Purskahtelin itkuun. Alisuoritin kaikessa. 

Nyt on uusi vuosi, ja yritän kokoilla palasia: elämäni, työnkuvani, vanhemmuuteni ja terveyteni hujan hajan sinkoilleita sirpaleita. En oikein tiedä, mistä päin ryhtyisin tätä alkanutta vuotta lähestymään. Mutta sen tiedän, että en (apua sentään!) halua elämääni minkäänlaista itseruoskintaa, ehdottomuutta tai täydellisen harmonian tavoittelua saati suuria muutoksia, kiperiä haasteita taikka yllättäviä käänteitä. Ei. Tasainen, pieni, hiljainen ja rauhallinen on juuri hyvä.

Kun kukaan ei heittäisi henkeään eikä sairastuisi vakavasti. Kun ei tarvitsisi liikoja selvitellä itkua nieleskellen kenenkään läheisen asioita. Kun työtaakka pysyisi sen kokoisena, että jaksan sen kantaa. Kun oppisin taas nukkumaan. Siinä se, siitä syntyisi onni. 

Postauksen otsikko viittaa (rennon epämääräisesti) ”pienen elämän” riittävyyteen, buddhalaiseen filosofiaan noin ylipäänsä sekä tietenkin Maritta Kuulan samannimiseen biisiin.