Lentämisen alkeet
Pidän niin sanotuista ruuhkavuosista. Nautin siitä, että elämä on täyttä ja monipuolista, täynnä erilaisia tasoja, rytmejä ja sävyjä. Olen hyvä organisoimaan ja säätämään. Kun on suvantohetki, nautin siitä täysillä. Osaan mielestäni hyvin rauhoittua ja hiljentyä myös arjen kiireen lomassa. Saan paljon iloa, kun hommat rullaavat. (Tällä jengillä se ei aina ole itsestään selvää.)
Mutta. Tämä elämä, jota tässä perheenä elämme, ei ole minun show’ni. En ole tarinan ainoa ohjaaja enkä edes käsikirjoittaja (vaikka olenkin tämän blogin päähenkilö). Välillä toivon, että olisin koko sirkuksen yksinvaltainen tirehtööri, mutta todellisuudessa perhe-elämä on minulle hyvä koulu juuri sen vuoksi, että minun on pakko oppia ottamaan huomioon liuta muita ihmisiä. Heillä on (lapsillakin kasvaessaan enenevissä määrin) omat näkemyksensä, prioriteettinsa, temperamenttinsa, menonsa, halunsa, rytminsä, toimintatyylinsä ja makunsa asioiden suhteen.
Olen aika itsenäinen ihminen, mutta uskon, että laumassa toimiminen tekee minulle hyvää. On opittava sietämään tietty määrä minusta itsestäni johtumatonta kaaosta. On osattava olla toimelias, kun on hyvä sauma toimia. On osattava riittävän usein rauhoittua ja rauhoittaa kodin hulina, vaikka omassa päässä surisisi sata asiaa yhtä aikaa. On maltettava ottaa lapsi syliin, kuunnella kertomus koulusta, vastata kysymyksiin, rakentaa torni, googlata oikea fakta, seurata nettipelin etenemistä. Keskustella, perustella, lohduttaa, halata. Puhua puolison kanssa muustakin kuin ostoslistasta. On löydettävä itsestään ymmärrystä toisten perheenjäsenten kaikenlaiselle keskeneräisyydelle ja epätäydellisyydelle. Ja, mikä tärkeintä, on kohdattava alituiseen oma keskeneräisyytensä ja epätäydellisyytensä. Tultava armeliaammaksi, viisaammaksi, harkitsevammaksi, rakastavammaksi. Tämä on hyvä matka!
Kun yhtälössä on mukana epäsäännöllistä ja matkustamista vaativaa työtä tekeviä aikuisia, pieni, huolenpitoa vaativa lapsi, keskikokoinen, touhuamista ja osallistumista vaativa lapsi sekä iso, harrastava ja tarkalla korvalla kuuntelemista vaativa lapsi, voi vanhempien oma aika olla kortilla. On ihmisiä, jotka porskuttavat nämä vuodet reippain mielin kaipaamatta sen suuremmin aikaa itselleen. En kuulu heihin. Viihdyn yksin ja saan voimaa yksin olemisesta. Viihdyn myös ystävieni seurassa ja kuihdun henkisesti, jos en pääse aika-ajoin viettämään aikaa heidän seurassaan. Niin ikään puolison kanssa kahdestaan vietetty aika pitää ainakin meidän tapauksessamme liiton hengissä. Viime vuosina on ollut useita vaiheita, jolloin olen joutunut luopumaan pitkiksi ajoiksi sekä yksinolosta, ystävien seurasta että kahdenkeskisistä hetkistä puolison kanssa. Kun mukaan on lisätty vielä pitkät vähäuniset jaksot ja liikunnan puute, jälki ei ole ollut kovin kaunista. Jotakin olemme oppineet.
1. Molemmat vanhemmat tarvitsevat viikoittain aikaa omalle harrastukselleen.
2. Minun on saatava tehdä välillä asioita yksin, muuten tulen onnettomaksi.
3. Puolison on saatava välillä keskustella minun kanssani muustakin kuin siitä ostoslistasta, muuten hän tulee onnettomaksi.
4. Kun henkilö on väsynyt, hänen on ennemmin tai myöhemmin saatava nukkua. Tämä järjestetään keinolla millä hyvänsä.
5. Ystävien seurassa vietetyn illan jälkeen kotiin palaa aina iloisempi, jaksavaisempi ja virkeämpi puoliso. (Tähän liittyen ks. tarvittaessa myös kohta 4.)
Teoriassa näin. Käytäntö on valillä melkoista räpiköimistä. Toistakymmentä vuotta tässä on jo tahkottu, mutta opetteluasteella ollaan edelleen.
Kun löytää välillä aikaa katsella taivasta, pysyvät jalat paremmin maan pinnalla.