Epätietoinen läsnäolo

Minulla on kaksi läsnäolon astetta, siltä tuntuu. Joko olen läsnä täysillä tai sitten olen täysin muissa maailmoissa. Arki on väkisinkin pitkälti tuota ensimmäistä sorttia, myönnetään. Töissä ja perheen asioita hoidellessa on pakko keskittyä, muuten tilanne riistäytyy käsistä.

Esimerkiksi arkiaamut ovat läsnäolon näkökulmasta todella intensiivistä aikaa. Säädön määrä on käsittämätön, kun kiskotaan ylös, ruokitaan, puunataan ja vaatetetaan viisihenkinen perhe, katsotaan että kaikki ovat menossa oikeaan aikaan oikeaan paikkaan, että mukana ovat oikeat kamat ja varusteet – ja muistutellaan ja huolehditaan vielä iltapäivän ja illankin kuviot ja askelmerkit. Olen aamuisin niin täysillä kiinni noissa aikataulu- ja varustejärjestelyissä ja porukan paimentamisessa, että jos joku yhtäkkiä sivusta kommentoi minulle vaikkapa jotakin päivänpolttavaa uutisaihetta, en kykene prosessoimaan tietoa ollenkaan. Sivuutan sen.

Työmaallakin olen hyvä keskittymään tiukasti asiaan silloin kun tilanne sellaista vaatii.

Mutta että tietoinen läsnäolo. Voi veljet, Sielukoulun toinen tehtävä tuntui jo ajatuksen tasolla vaikealta.

”Keskity siihen askareeseen, jota olet juuri parhaillaan tekemässä tai aloita jokin askare, johon sitoudut muutamaksi minuutiksi. Keskity kehosi liikkeisiin askareen tekemisen aikana. Huomioi käsiesi, jalkojesi ja vartalosi luonnollinen rytmi ja liike. Huomaa myös hengityksesi. Kun saat askareen tehdyksi, koe tyytyväisyyttä tehtävän tekemisestä.”

Tiedän, tiedän, että tietoisen läsnäolon harjoittelu edistää muun muassa tunteiden sääntelyä ja stressinhallintaa. Ja auttaa rentoutumaan. Mutta minulle nämä mindfulness-hommat eivät vain ole se paras tapa rentoutua. Jos haluan päästä oikein tasapainoiseen ja joustavaan tilaan, en varmasti onnistu siinä jumittamalla arkisiin askareisiin, tunnustelemalla tiskiharjan olemusta käsissäni tai kuulostelemalla sitä ääntä, joka trikoopuserosta lähtee, kun ravistan sen ennen pyykkinarulle ripustamista.

Jos haluan saavuttaa äärimmäisen rauhan ja hyvinvoinnin, niin teen tuollaiset arjen työt suit sait nopsaan pois alta ja sitten voin oikeasti tyhjentää mieleni kiireestä ja stressistä. Minulla se tapahtuu ihan vain perinteisesti lukemalla kirjaa, kuuntelemalla musiikkia tai pötköttämällä sohvalla omissa haaveissa. Tai nukkumalla. Siitä kun nousen, niin jaksan taas olla valppaasti läsnä ja rennosti elämässä kiinni. 

Olen työ- ja harrastuskuvioissa tehnyt varmaan satoja mielikuva-rentoutusharjoituksia. Tiedättehän, niitä, joissa istutaan tai maataan silmät kiinni ja joko rentoutuksen ohjaaja tai ääni nauhalta antaa osallistujille kaikenlaisia valmiita mielikuvia, joihin pitää keskittyä. En ikinä kuuntele sanaakaan. Vaivun välittömästi session alettua omiin ajatuksiini, ja olen hetkessä sellaisessa nirvanassa, että usein nukahdan tai vähintäänkin olo on valojen räpsähdettyä päälle kuin haudasta nousseella.

Tiedän, että oikeasti näiden tuokioiden aikana ei kuuluisi nukahtaa. Ja tiedän, että on eri asia keskittyä tietoisesti mielikuvien ylläpitämiseen kuin vaipua haavekoomaan. Mutta en piittaa. Minun tunteideni sääntelylle ja stressinhallinnalle tärkein apukeino on lepo, ja siihen tartun aina kun on sauma.

Koska olen kuitenkin innokas sielukoululainen, halusin edes yrittää olla läsnä arkisissa toimissani. Sillä tavoin oikeaoppisesti. Oli kamala kiusaus aloittaa harjoitteet viikonloppuna, jolloin tapahtui kaikenlaista ihanaa. Tapasin ystäviäni, oli paljon naurua, joka helisi korvissa, eksoottisia ruokia, joiden makuja pyöritellä suussa, kuohuviinilaseja, jotka kilahtelivat toisiaan vasten… Musiikin huumaa ja tanssin rytmiä. Ja oli myös eteerisen rauhallisia tunteja kotosalla, askareisiinsa vaipuneita lapsia, verkkaisia villasukkahetkiä. Kuljeskelua luonnossa ilta-auringon rusottaessa. Aikaa katsella taivaan pilviä ja aistia pakastuva ilma, huomata silmänurkasta variksen siiven tumma piirto kattojen yllä.

Mutta ei. Todelliset läsnäolon haasteet ovat tietenkin arjen hässäkässä. Siellä mielen hallinta punnitaan, joten siellä oli harjoituksetkin suoritettava.

Eihän siitä mitään tullut. Maanantaina en edes muistanut koko asiaa ennen iltaa. Tiistaina vähän yritin aamulla keskittyä tiskikoneen tyhjennykseen ja Arbian lautasten kiiltävänkovaan tuntumaan käsissäni. Mutta kun oli niin juukelin kiire siinä, ja kolme lasta sinkoili ympärillä tarpeinensa, niin aika äkkiä lopetin moiset hömpötykset.

Minä osaan keskittyä tuntemaan pienet asiat ja värähdykset ympärilläni. Teen sitä jatkuvasti silloin kun on rauhallinen hetki. Se riittää, se lataa jo akut. Todellisissa kiire- ja stressipiikeissä rauhallisena hengittely ja mieli kirkkaana meditointi on vain liikaa vaadittu. Minulta. Tässä elämänvaiheessa. Katsellaan tilannetta uudestaan vaikka sitten kun nuorinkin lapsi on koululainen.

– – –

Yksi tietoisen läsnäolon harjoite minulta kyllä onnistui.

Jostakin syystä syödessäni olen midfulnesseimmillani. Jostakin syystä ruoka herättää aistini ja saa minut keskittymään juuri siihen hetkeen. Ulkonäkö, värit lautasella, tuoksu ja lämpötila… Lusikan paino, kun tuon sitä suuta kohti… Ruoan tuntu, kylmyys tai kuumuus, kovuus, pehmeys, rapeus tai samettisuus. Ja ensimmäiset makuaistimukset suussa. Maun syveneminen. Koostumus ja kaikki vivahteet. Makuyhdistelmät. Jälkimaku. Kylläisyyden tunne.

Ruoan äärellä herkistyn ja rauhoitun. Syödessäni minun on todella helppo olla täysin siinä kyseisessä hetkessä ja tuntea jokaisella aistillani käsillä olevan aterian kaikki piirteet ja ominaisuudet. En ollut tätä taipumustani ennen tiedostanutkaan, mutta oli ilahduttavaa huomata, että jossakin asiassa minäkin osaan treenata oppikirjan mukaista läsnäoloa. En edes ole mikään kovan luokan kulinaristi. Lautasellinen hyvää linssikeittoa aiheuttaa minussa ihan yhtä suuret sävärit kuin hienoimmat fine dining -kikkailut. Joskus jopa suuremmat.

Bon appétit!