Sinun kotisi ei ole sinun
Se alkaa vaivihkaa jo vauva-aikana. Jälkikasvun huoltoon ja hoivaan liittyvät kamat ja tarvikkeet valtaavat kodin. Totut siihen. Kun piltti alkaa leikkiä, et kauaa jaksa kauhistella värikkään lelumaailman levittäytymistä entiseen ”aikuiskotiin”. Hankit Ikeasta säilytysratkaisuja ja totut astumaan pimeässä varovasti matolle.
Kun taapero tai pikkulapsi ruokailee, syntyy sotkua. Siivoat toisinaan reippaasti ja tunnollisesti, toisinaan hampaat irvessä. Joskus et jaksa siivota ollenkaan ja puuskahdat: ”Mikä piika mä täällä olen?!” Myöhemmin ymmärrät, että sotku on pysyvää. Se vain muuttaa muotoaan ja sijaintipaikkojaan.
Pikkulapsiaika loppuu vääjäämättä. Suupalat alkavat pysyä haarukoissa ja nuoriso vetäytyy entistä useammin omiin kammioihinsa puuhailemaan. Nyt kodin ovat kuitenkin kansoittaneet eräänlaiset siirtolaiset: lasten kaverit. Tähän et osannut varautua.
Kun lapsi ensimmäisen kerran alkaa pikkukoululaisena tulla alkuiltapäivästä itsekseen kotiin, hän tuokin mukanaan liudan seuralaisia. Jonkin aikaa jaksat tuskailla sotkuista huushollia, joka ei ole enää sinun kontrolloitavissasi: ”Mitä se nyt toi niitä ystäviään meille, kun koko koti on aivan pommin jäljiltä. Niin noloa. Mun rintsikatkin jäivät aamulla sohvankarmille ja keittiön lattia on muruja täynnä.”
Työkaverisi lohduttaa: ”Eivät lapset huomaa tuollaisia asioita.”
Samana iltana kotiudut väsyneenä töistä. Olohuone on taas täynnä tokaluokkalaisia. Eräs heistä katsoo sinua suurilla, kirkkailla silmillään konsolipelaamisen tuoksinnasta ja toteaa, että ”onpa täällä pölyistä”.
Just joo!
Pian lapsen lähimmät ystävä ovat teillä kuin kotonaan. Kun yrität lauantai-iltapäivän rauhallisena hetkenä vetäytyä pienille päiväunille, he lampsivat sisään makuuhuoneeseenne ja hakevat sieltä kaukosäädintä / kahvakuulaa / Hesaria / sekuntikelloa tai mitä nyt ikinä keksivätkään tarvita. ”Ai sä olit nukkumassa”, he virnuilevat.
Arki-illan kiireessä yrität ehtiä jumpan jälkeen suihkuun ja mietit, kuinka puolipukeisena kehtaat säntäillä omassa kodissasi, kun joka toisen kulman takana hengaa joku naapurin Nico tai Jessica.
He tulevat teille. He viihtyvät teillä. He leipovat teillä. Sillä leipoa he vääjäämättä alkavat. Jos kokkausinnostus ei iske alakouluiässä, se iskee viimeistään silloin kun yläkoululaisten kotitaloustunnit käynnistyvät. Saat harva se ilta tulla työmaalta kaakaojauheen, vanilliinisokerin ja sulatetun voin tuoksuiseen kotiin. Ja aika usein myös siivota jäljet.
On tullut aika valita suhtautumistapa.
Kun olin itse lapsi ja teini, minulla oli paljon kavereita, joiden kanssa vietin mielelläni aikaa. Ystävät olivat todella tärkeitä. Kaikki kaikessa.
Muistan, että kotimme ovet eivät varsinaisesti olleet avoinna kaiken kansan kulkea. Tai kyllä niistä ovista kuljettiin; tultiin ja mentiin, notkuttiin meillä, pelailtiin, vaihdettiin vaatteita, takuulla tehtiin välipaloja ja leipomiskokeiluja – ja varmasti jätettiin kunnon sekamelska jälkeemme. Ehkä jossain vaiheessa opittiin siivoamaankin ne sotkut.
Mutta päällimmäisenä mieleeni on jäänyt tietoisuus siitä, että etenkin äitini oli usein vähän stressissä vieraista. Harmistui, jos toin kotiin ystäviäni, vaikka meillä ei oltu ehditty siivota. Ärtyi, kun tuli töistä ja talossa oli jengiä ja hulinaa.
Minä olen halunnut olla erilainen. Tehdä eri tavalla. Olen alusta asti, aivan ensimmäisen lapsemme pikkulapsiajoista asti ajatellut, että tämä koti on myös lasten koti. Ei vain sellaisilla tavoilla, jotka minä määritän ja valitsen. Vaan myös heidän omilla tavoillaan.
En ole missään vaiheessa halunnut sulkea lasteni elämää, olemista, ääntä, tavaroita ja leikkejä heidän omiin huoneisiinsa, siististi ovien taakse. (Tai ehkä joskus, kun kaikki olivat pieniä ja heidän lonkeronsa, legonsa, muovieläimensä ja askartelutarvikkeensa levisivät kaikkialle, halusin hetken aikaa. Mutta silloinkin tärkeämmältä tuntui se, että koti oli yhtälailla lasten valtakunta kuin meidän aikuisten.)
Tämä tarkoittaa myös sitä, että lasten kaverit ovat meille tervetulleita. Ihanaa kun soittavat ovikelloa ja lampsivat sisään. Ihanaa kun lojuvat sohvilla, istuvat mukaan päivällispöytään, mekastavat ja moikkaavat päiväkotilaistakin iloisesti. Saavat kernaasti tehdä mokkapaloja ja mutustaa popkornia lauantai-iltana täällä, vaikka meillä olisi sauna.
Olen onnellinen siitä, että lapsilla on ystäviä. Olen onnellinen siitä, että he haluavat kutsua ystävänsä meille. Olen onnellinen, kun ystävät viihtyvät ja tuntevat olonsa kotoisaksi.
Ripustan niiden pudonneet takit ja asettelen märät sormikkaat kuivumaan. Putsaan haavat ja etsin rakkolaastarin, jos tarve vaatii. Autan pieniä vessassa ja isoja läksyjen kanssa. Sanon, että hakekaa kaapista kanelikeksejä. Komennan yhtälailla kuin omiani, tietenkin. Illalla huikkaan vielä ovelta: nähdään taas, mene varovasti!
Ystävät ja ystävyys ovat minulle niin merkittäviä asioita edelleen, aikuisenakin, etten ikinä haluaisi kieltää niitä lapsiltani. Paras tunne maailmassa on minusta, kun talo on tyyppejä puolillaan ja iloinen mekastus täyttää huoneet.
Miten sinä suhtaudut lastesi kavereihin? Onko sinun kotisi sinulla kontrollissa? Millaisia yhteisiä sääntöjä teillä on kavereiden kyläilyjen suhteen?