Äiti sairastaa

Kun äiti sairastuu, hän ei ensin usko tilannetta todeksi. Hän herää aamuyöllä kurkkukipuun ja pyörii vuoteessaan vielä tunnin pari. Kun on aika nousta, hän menee vessaan ja katsoo itseään peilistä. Ehkä Buranaa? Pelkkä veden nieleminen sattuu. 

Arkiaamun hässäkkä tempaa mukaansa. Ennen kuin äiti huomaakaan, hän istuu ruuhkabussissa matkalla töihin. Olo on surkea, mutta ainakaan kuumetta ei ole. Ehkä tämä tästä. Päivemmällä on kaksi tosi tärkeää kokousta. Kun niistä selviää, niin sitten voi vaikka sairastua. Paitsi että, äiti muistaa, illalla hän on ainoa kuski perheessä ja lapsilla on harrastuksensa. Ja esikoisella on huomenna se näytös. Ja pienimmälle oli varattu parturi. Oma käynti fysioterapeutilla on siirretty lasten sairastumisten ja työkiireiden vuoksi jo useampaan otteeseen. Ei auta kuin siirtää taas. 

Äiti jää bussista pois. Hän joutuu kiiruhtamaan askeleitaan ennättääkseen tien yli vihreillä valoilla. Syke nousee heti. Hengästyttää. Rappusia kiivetessä huimaa. Toimistolle saavuttuaan äiti riisuu takkinsa, nappaa koneen mukaan ja painuu ensimmäiseen palaveriin. Ajatus kahvista tuntuu kamalalta. Hän hörppii teetä. Olisipa hunajaa.

Kesken alustuksen äidin ääni pettää. Hän kertoo kipeästä olosta kollegoilleen. Kaikki käskevät lähteä kotiin mahdollisimman pian. Äiti on samaa mieltä, mutta päättää osallistua vielä seuraavaan kokoukseen, koska haluaa olla mukana vaikuttamassa käsiteltävään asiaan. Korvissa humisee. Lounasajan lähestyessä hän tuntee, kuinka kuume nousee. Jotain täytyisi pystyä syömään. Kaalipadasta puolet jää lautaselle.

Järjetön horkka. Äiti nappaa lisää lääkettä ja järjestelee loppuviikon kuvioita. Hän naputtelee kiiresimmät sähköpostit, käy tulevan viikon neuvotteluihin liittyviä keskusteluita ja kommentoi paria tekstiä. Sitten on pakko luovuttaa.

Joskus äitikin sairastuu.

Äiti on punaposkinen ja samaan aikaan jotenkin kalpea. Työkaverit toivottelevat huolestuneen näköisinä pikaista paranemista. Korkojen kopina toimiston käytävällä resonoi äidin kipeässä päässä, kun hän kävelee kohti aulaa. Ajatus bussimatkasta kotiin tuntuu ylitsepääsemättömältä. Samalla hetkellä äiti muistaa, että hänen oli määrä hakea töistä kotiin tullessaan pari lasta samalla. Mahdotonta. Bussissa istuessaan hän soittaa puolisolle ja pyytää tätä järjestämään omat työnsä niin, että pääsee hakemaan lapset ajoissa. Onneksi asia hoituu. Oliko vielä jotakin muuta muistettavaa? Jääkaappi on tyhjä. Uusi soitto puolisolle! Ja saamari, vanhempaintoimikunnan kokous. Äiti lähettää tekstiviestin, jossa kertoo, ettei pääse tulemaan.

Koti odottaa tyhjänä ja hiljaisena. Äiti hoippuu ovesta sisään. Kassi ja tietokonelaukku pois käsistä. Koululaisille lappu keittiön pöydälle: ”Olen kipeä. Olen nukkumassa. Ettehän herätä. Syökää välipalaa. Viideltä lähtö treeneihin.” Äiti vetää villasukat ja virttyneen neuleen ylleen ja vaihtaa työhousut velourpöksyihin. Hän kipuaa portaat yläkertaan ja kömpii peiton alle. Jos sängyssä olisi nalle, hän haluaisi sen kainaloonsa.

Äiti vaipuu houreiseen uneen. 

Puolentoista tunnin päästä äiti herää. Yksi lapsista rymistelee yläkertaan kaksi kaveria mukanaan. Joukko seisoo makuuhuoneen ovella ja katsoo kysyvästi äitiä, joka kurkistaa punanenäisenä peiton alta. ”Itketsä”, kysyy yksi kavereista. Äiti vastaa puuroisella äänellä ja yrittää muistaa, että koti on myös lasten koti. He saavat olla täällä ystävineen silloinkin kun itse ei haluaisi nähdä yhtään ketään. 

Äiti tunnustelee oloaan. Kurkkukipu on ennallaan. Lääke on ehkä laskenut kuumeen. Äiti menee alakertaan. Sydän lyö kiivaasti. Nenäliinat loppuvat. Äiti tajuaa, ettei ole huomenna työkuntoinen. Mutta illan harrastuskuljetukset on pakko vetää, vaihtoehtoja ei ole. Äiti laskee, montako tuntia on siitä, kun hän otti edellisen kerran lääkettä. Hän vilkaisee kelloa ja tajuaa, ettei iltaruoka ehdi ajoissa, jos odotetaan miehen mukanaan tuomia ruokatarvikkeita. Lasten on kuitenkin pakko ennättää syödä ennen harrastuksiin lähtöä. Äiti avaa jääkaapin oven ja suorittaa inventaarion. Pari jo hieman nahistunutta porkkanaa. Perunoita on. Juureslaatikon takaosasta löytyy kukkakaali. Äiti valmistaa kasvissosekeittoa. Leipäkorin jäämistöstä hän tekee pikaisia krutonkeja paahtamalla leivät ja leikkaamalla ne pieniksi palasiksi.

Puoli viideltä hän hätistelee lapsen kaverit koteihinsa. Samalla ovenavauksella saapuvat loput perheestä. Puoliso hörppii keittonsa seisaaltaan ja painuu iltakokoukseen. Äiti kyselee lasten kuulumiset, käyttää vessassa, kasailee treenikamppeet ja vesipullot. Puhaltelee välillä, sillä kuume on taas selvästi nousemassa. ”Ootsä kipee”, kysyy pieni lapsi huolestuneena ja painaa poskensa äidin poskea vasten. Äiti myöntää olevansa, vähän.

Porukka autoon ja matkaan. Ajellaan ristiin rastiin. Äiti muistaa, että yksi lapsi tarvitsee uudet sisäpelikengät. Huomiseksi tietenkin, kuinkas muutenkaan. Rahatilanne on huono, mutta kengät on pakko ostaa. Äiti parkkeeraa auton ison marketin pihaan. Vartti aikaa. Kurkku on nyt todella, todella kipeä. Kengät saadaan ostettua. Viimeinen lapsi haetaan treeneistä. Tullaan kotiin.

Mies saapuu hänkin pian, mutta äiti ei osaa väistyä potemaan tautiaan kesken iltatohinoiden. Lopulta kaikki lapset ovat vuoteissaan. Äiti on lopenuupunut. Hän käy sohvalle pitkälleen. Mies tulee hämmästelemään. ”Ethän sä koskaan makaa sohvalla. Ootsä oikeasti tosi kipeä?” Sitten mies sanoo vapauttavat sanat: ”Mee nukkumaan. Mä hoidan huomisaamun. Sun täytyy levätä.” 

Äiti painuu petiin. Viimeinen ajatus ennen unen tuloa on, että ne sisäpelikengät ovat edelleen auton takakontissa.

Seuraavana aamuna äiti herää varttia vaille yhdeksän. Talo on hiljainen, kaikki ovat menneet. Kurkku on edelleen kipeä, mutta kuume on poissa. Äiti tajuaa, ettei ole viettänyt päivää näin, yksinään sairastaen, yli kymmeneen vuoteen. Tauteja on ollut vähänlaisesti ja ne ovat sattuneet ajankohtiin, jolloin osa lapsistakin on ollut kotona. Äiti keittää teetä ja lukee lehden. Hän katselee kun puut heiluvat tuulessa. Hän torkahtaa ja herää. Hän syö lounaaksi loput kasvissosekeitosta ja paranee.

Äidit paranevat levolla.