Keep it simple, stupid*

Bättre liv -blogin Eerika kysyi taannoin Liebster Award -haasteen yhteydessä, että ”otatko vai vältteletkö riskejä elämässä”. Ja minä vastasin hetkeäkään empimättä, että ”välttelen, ehdottomasti”. Sillä sellainen minä olen. Tai sellaiseksi olen oppinut. Muistan, että joskus aikoja sitten tapasin haalia itselleni kaikenlaista haastavaa, josta sain kyllä paljon irti, mutta myös stressasin aika tavalla. Ehkä lasten myötä (koska aika ei vaan riitä), tai ehkä karttuneen iän myötä (koska en vaan enää jaksa) olen tajunnut, että minun tieni onneen ja tasapainoiseen elämään on… No, sanotaan se ääneen. Tylsä mukavuusalueella pysyminen. 

Jos minä ennen romahtelin säännöllisin väliajoin erilaisten projektitaakkojen alle ja myös lipsuin lupauksistani, koska en vain kyennyt kaikkeen, on elämä nykyään tosi paljon tasaisempaa. Ja tasaisuus, se sopii minulle ihanasti! En ole yhtään sellainen ihminen, joka kaipaisi aina aika-ajoin jotakin uutta pysyäkseen onnellisena. Enkä sellainen, jonka elämä tuntuu elämisen arvoiselta vain kun tekeillä on jotakin päräyttävää. Enkä sellainen, joka haluaa aina oppia jotain, mitä ei vielä osaa, varjelkoon! 

Ehei. Tämän olen oppinut kolmekymppisenä: Mitä vähemmän uutuuksia, projekteja ja haasteita, sitä onnellisempi meikäläinen.

Kun elämässäni pyörivät vain tietyt perusasiat (no työ, lasten koulut ja harrastukset, pakolliset kotityöt, siinä se), pystyn keskittymään niihin edes jotenkuten kunnolla. Ja sitten elämään jää edes pieni määrä väljyyttä. Ihan tyhjää. Kuinka iloinen olenkaan, kun olen hoksannut, ettei niitä tyhjiä kohtia tarvitse edes yrittää täyttää yhtään millään. Että ei tarvitse esimerkiksi kurotella kohti uusia urahaasteita heti kun on oppinut kunnolla edellisen homman. Vaan voikin pysähtyä hetkeksi siihen missä on ja ryhtyä kehittämään. Ja kehittyä siinä samalla itsekin. Tehdä välillä jotakin horisontaalista ainaisen vertikaalisen sijaan.

Joten ei, minä en aloittanut opintoja työn ohessa; sain itseni kiinni aivan viime hetkellä ja tuli järkiini. Enkä ottanut vastaan työpaikkaa toisesta maasta, huhhuh. En edes harkinnut yrityksen perustamista tai ryhtymistä freelanceriksi silloin kun siihen olisi ollut sauma; toisille unelma, minulle painajainen. Enkä mennyt koulun johtokuntaan enkä omakotiyhdistykseen enkä asukasraatiin enkä vapaaehtoiseksi siihen järjestöön, joka pyysi mukaan toimintaansa. Ennen olisin mennyt juosten ihan jokaiseen ja sitten tuskaillut, kun aika ei riitä ja ”mua revitään joka suuntaan”. Tai elänyt vatsa kipeänä jatkuvassa epävarmuudessa.

Nykyään en heittäydy enkä kokeile. Nykyään en edes säilö enkä leivo. Enkä tee käsitöitä enkä sommittele valokuvakirjoja. En kertakaikkiaan. Jos en naputa konetta töissä, toimi autonkuljettajana, huolla lapsiani tai imuroi keittiön lattiaa, minä yksinkertaisesti vain olen. Ehkä kirjoitan. Mahdollisesti lähden lenkille. Ennen olisin hölkätessänikin kuunnellut jotakin stimuloivaa puheohjelmaa podcastina. Nykyään kuuntelen vain hiekan rahinaa lenkkareiden alla.

Uusin erikoisuuteni on selällään makaaminen. Ai että. Pistän pitkäkseni sohvalle tai sängylle ja sitten vain olen siinä. Annan ajatusten virrata. Välillä ihan naurattaa: ennen olisin tämänkin puolituntisen taatusti järjestellyt jotakin kaappeja.

Joskus tulee mieleen, että kuinkahan pitkälle tämän leppoistamisen oikein voi viedä. Jo nyt esimerkiksi lauantai- ja sunnuntaipäivät ovat perheessämme todella staattisia. Tai lapset nyt puuhaavat mitä puuhaavat. Mutta minä en puuhaa. Etenkään aamupäivisin. Muistan, että vielä joitakin vuosia sitten minulla oli kumma tarve ajaa porukka viikonloppuisin ulkoilemaan heti aamiaisen jälkeen. ”Vaatteet päälle ja pihalle, koko väki nyt!” Hyvänen aika, miksi ihmeessä minä sellaista halusin? Viikonlopun aamuthan ovat mitä parhainta aikaa täydelliseen joutilaisuuteen. Kerrankin ei ole pakko lähteä.

Lapsuudenkodistahan tämä malli tietenkin tulee. Siellä oltiin aina tehokkaita ja järkeviä. Nykyään kiellän omia vanhempianikin patistamasta meidän lapsia päivävaatteisiin ja ulos viikonloppuaamuisin. ”Olkoot pyjamissaan. Lojukoot, kun on viikonloppu.”

No, olenko sitten tylsä ja tasainen tyyppi? En mielestäni. Pikemminkin se, että keskityn aivan perusasioihin ja jätän mahdollisimman paljon väljyyttä kaiken ympärille, tekee minusta luultavasti luovemman, myönteisemmän, innovatiivisemman ja energisemmän (niin kotona kuin työmaalla) kuin olisin, jos koheltaisin huimapäänä jatkuvasti uusien, jännittävien proggisten kanssa. Minun luovuuteni näköjään kukoistaa parhaiten avarassa maassa. You live, you learn.

Oletko itse kokeilunhaluinen seikkailija työelämässä, harrastusten kanssa, kotikeittiössä tai muuten vapaa-ajalla? Tai onko sulle käynyt kuten mulle; että oletkin muuttunut iän myötä erilaiseksi kuin olit ennen? 

 

*Tiedotusopin opinnoista tuttu tekstin laadinnan periaate, joka pätee moneen muuhunkin.