Lempeydestä, rohkeudesta ja itsetunnosta

Kuinka kasvatan lapsiani? Ovatko metodini lapsille hyväksi ja ohjaavatko ne heitä oikeaan suuntaan? Kasvatanko tyttöä vai poikaa? Onko sukupuolella ylipäänsä väliä lastenkasvatuksessa? Olenko lasteni seurassa riittävällä intensiteetillä ja riittävästi läsnä? Olenko introvertti vanhempi? Mitä se tarkoittaa ja onko se ok? 

Näitä kuumia vanhemmuuteen liittyviä aiheita minäkin olen pyöritellyt mielessäni. En pelkästään viime aikoina, vaan kokonaisen vuositusinan. Nämä ovat niitä kysymyksiä, joiden parissa olen viettänyt ehdottomasti eniten aikaa niin kauan kuin olen ollut äiti. 

Siksi olen tietenkin seurannut hiljattain aiheista käytyjä keskusteluja mielenkiinnolla. Esimerkiksi kasvatusideologioista täällä ja täällä, sukupuoliasioista täällä ja täällä  ja varsinkin täällä sekä lasten elämään osallistumisesta, läsnäolosta ja oman ajan tarpeesta muun muassa täällä, täällä ja itkettävän ihanasti täällä. 

Minusta näissä jokaisessa keskustelussa on pohjimmiltaan kyse samoista asioista: lempeydestä ja suvaitsevaisuudesta, rohkeudesta ja ymmärtäväisyydestä, itsetunnosta ja tasavertaisuudesta. Tahdosta ja taidosta hyväksyä ihmiset (isot ja pienet) sellaisina kuin he ovat. Taidosta hyväksyä myös itsensä.

Olen kasvatusasioissa monin paikoin tuossa linkittämässäni Hesarin kasvatusaiheisessa jutussa esitellyn Ihmeelliset vuodet -menetelmän linjoilla. Minutkin on kasvatettu samanlaisin periaattein. Kannustamaan pyrkien, hyvää vahvistaen. Selvää on, että periaatteet ovat ainoastaan toimintaa ohjaavia linjauksia. Ne määrittävät pyrkimyksiämme, mutta eivät ole yhtä kuin lopputulos. Lopputulos on aina sarja onnistumisia ja sarja epäonnistumisia – ja siinä välissä paljon sellaista tasaista kasimiikkaa. (Elämänfilosofiani muuten pohjautuu siihen, että tasainen kasimiikka pitää minut tyytyväisenä ja iloisena.) 

Sitä paitsi, en itse halua olla mikään Pavlovin koira enkä toivo lapsistanikaan sellaisia. En ajattele, että lasten käytöksen kuuluisi olla aina virheetöntä ja hyvää – tai että sellaiseen edes tulisi suurin ponnisteluin pyrkiä. Aikuiset saavat olla keskeneräisiä ja epätäydellisiä, ja lastenkin tulee saada olla. Lasten kasvatus, kuten koko ihmisen elämä, on harjoittelua. Kun hyväksyy sen, niin lasten kasvattamiseen liittyvät paineetkin vähenevät puolella.

Mitä sukupuoliasioihin tulee, olen ajatellut sukupuolisensitiivisesti varmaan jo siitä saakka kun itse olin lapsi. Niin meillä kotona ajateltiin. Että sukupuolella noin ylipäänsä ei ole kamalan suurta merkitystä ihmisten arjessa. Ja ettei kukaan ulkopuolinen voi ikinä määritellä, millaista on olla tyttö tai millaista on olla poika. Saati sitä, millaista ”oikeanlaisen” tyttöyden tai poikana olemisen pitäisi olla. Jokainen tyttö ja jokainen poika on hyvä ja ihana sellaisena kuin on. Kiinnostuksen kohteista ja olemuksesta riippumatta.

Ihmisyys on tärkeää. Ihmisenä oleminen ja ihmiseksi kasvaminen. Toisten ihmisyksilöiden näkeminen ainutlaatuisina ja arvostettavina. Sukupuoli on olemassa, mutta se ei kerro meistä ihmisinä juuri mitään. Ja joskus tytön ruumiisen syntynyt onkin oikeasti poika tai päinvastoin. Sekin täytyy tunnustaa ja tunnistaa ja hyväksyä. 

Omat lapseni ovat kumpaakin sukupuolta. En rehellisesti sanottuna keksi tilannetta, jossa sukupuoli olisi jotenkin ohjannut sitä, miten heitä on kasvatettu. Kolmen lapsen kanssa yksilöiden, luonteiden, persoonien ja temperamenttien erot nousevat niin paljon merkittävämmiksi ja kiinnostavammiksi kuin sukupuoli. Sukupuoli näykyy meillä lähinnä silloin kun menemme uimahalliin tai julkisissa tiloissa vessoihin. 

Silti emme kasvata sukupuolineutraalisti siinä mielessä, että sukupuolten olemassaolo kiellettäisiin tai feidattaisiin. Tyttöys on tärkeää. Poikuus on tärkeää. Ja tytöt ja pojat voivat olla ihan mitä vain ikinä haluavat, kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Mistä luonnollisesti seuraa, että niin voivat olla miehet ja naisetkin. Tietenkin.

No, entä sitten minä vanhempana? Leikinkö lasteni kanssa? En leiki. Onko lapsillamme tylsää? Kyllä on, joskus, hetkellisesti. Silloin he käyvät napisemassa meille vanhemmille tuokion verran kunnes menevät ja keksivät itselleen tekemistä. Lapsemme ovat aina saaneet päivähoidossa ja koulussa kiitosta ensiluokkaisista leikkitaidoistaan ja hyvästä mielikuvituksestaan. Uskokaa kun sanon: yksikään lapsi ei mene pilalle siitä, etteivät vanhemmat leiki ja askartele hänen kanssaan. Tärkeintä on, että lapsi saa leikkiä ja askarrella. Tärkeintä on, että lapsella on lähistöllä turvalliset vanhemmat. Barbien pukeminen ja glitterliimalla suttaaminen eivät ole hyvän vanhemmuuden mitta.

– – –

Edellä linkkaamistani jutuista eniten sieluni kelloja soittelivat ne, joissa puhuttiin introverteista vanhemmista. Tämän tiedättekin, jos olette blogiani seuranneet. Tässäkin asiassa palaan ymmärrykseen, itsetuntemukseen ja hyväksyntään. Lempeyteen, rohkeuteen ja suvaitsevaisuuteen. Kunpa kukaan äiti tai isä ei joutuisi oppimaan tätä masennuksen kautta: Saat vanhempana olla samanlainen kuin olet ilman vanhemmuuttakin. Sellainen kuin olet ihmisenä muutenkin. Sataprosenttinen läsnäolo tai alituinen antautuminen vanhemmuudelle ei tee sinusta hyvää tai onnistunutta kasvattajaa.

Kaikki väsyvät vanhemmuuden vastuisiin joskus. Mitä useampi lapsi tai mitä enemmän vastuuta omilla harteilla, sitä todennäköisemmin. Se on normaalia eikä sitä pidä kavahtaa. Vitutus kuuluu vanhemmuuteen.

Osa meistä vanhemmista on piirteiltään sellaisia, että kaipaamme erityisen paljon omaa aikaa ja tilaa. Meissä on enemmän tai vähemmän introvertin piirteitä. Saatamme ahdistua ja väsyä melko paljonkin jatkuvasta äänestä ympärillämme, jatkuvista keskeytyksistä tai jatkuvista vaatimuksista. Tai silkasta liikkeestä läheisyydessämme. Lapsethan ovat sellaisia: pitävät ääntä, kuljeskelevat, keskeyttävät vanhempansa toistuvasti, vaativat milloin mitäkin. Mitä useampi lapsi, sitä enemmän meteliä ja hässäkkää noin keskimäärin. Toiset vanhemmat eivät ole lapsiperheen perushärdellistä moksiskaan, toiset tarvitsevat siihen henkensä pitimiksi kunnon etäisyyden aika-ajoin. Yleensä nämä samat ihmiset tarvitsevat henkensä pitimiksi kaikkeen etäisyyttä aika-ajoin. 

Minä ajattelen näin: Lasten ei tarvitse muuttua. Eikä introvertin vanhemman tarvitse muuttua. Mutta perheeseen olisi hyvä pystyä luomaan sellaiset olosuhteet, ettei kukaan ahdistu eikä kärsi. Lapset tarvitsevat oikeuden olla lasten kaltaisia ja introvertti vanhempi tarvitsee keinolla millä hyvänsä omaa aikaa ja tilaa.

Jos perheessä on, sanotaan, kolme henkeä tai enemmän, mukaan mahtuu jo suurella todennäköisyydellä aika erilaisia luonteita, piirteitä ja temperamenttityyppejä. En halua ajatella, että se tietäisi heti ongelmia. Ei elämää voi elää vain itsensä kaltaisten kanssa. On arvokasta ja opettavaista elää perheyhteisössä sovitellen yhteen erilaisia tarpeita. Lapsi, joka saa kasvaa erilaisuutta suvaitsevassa perheessä, kasvaa ymmärtäväiseksi, lempeäksi ja joustavaksi aikuiseksi. Suvaitsevainen ilmapiiri on paras kasvualusta hyvälle itsetunnolle. Yhdessä opettelemme ottamaan toistemme piirteitä ja tarpeita huomioon.

Minä olen sosiaalisesti taitava, mutta introverttipiirteinen ihminen. Tunnen ja tunnistan itse omat tarpeeni nykyään hyvin ja osaan lausua ne ääneen. Myös puoliso tuntee minut ja osaa huomioida piirteeni. Hän tukee minua oman tilan ottamisessa. (Paras lahja, jonka kaltaiseni introvertti vanhempi voi kumppaniltaan saada.) Myös lapset ovat jo sen verran isoja, että ymmärtävät äidin tarpeen omaan aikaan ja omiin juttuihin. Kukaan ei enää roiku jalassani, kun poistun kotoa. Eikä tule enää niin usein häiritsemään, jos on sovittu, että olen tunnin verran yläkerrassa lukemassa. Introverttivanhemman elämä helpottuu, kun lapset kasvavat.

Koen, että minulle ja piirteilleni on tilaa tässä perheessä. Välillä niukalti, mutta kuitenkin. Ja tiedän, että tilanne paranee vuosi vuodelta. Itse taas pyrin omalta osaltani ottamaan huomioon muiden perheenjäsenten taipumukset ja tarpeet – ja kasvattajana myös opettamaan huomioimisen jaloa taitoa lapsilleni. Toivon, että kun he ovat aikuisia, he pitävät arvossa ja vaalivat sekä omia persoonallisia piirteitään että läheistensä piirteitä. Eivät kavahda erilaisuutta vaan suhtautuvat siihen rakastaen.