Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin!

Istuin eräänä iltana lukemassa Kodin Kuvalehden Suorat sanat -palstalta tätä kirjoitusta. Päässäni käynnistyi välitön ajatusmyrsky. Susanna Rantanen on 39-vuotias yrittäjä ja 5-vuotiaan pojan äiti. Kirjoituksessaan hän kannustaa pitkään perhevapailla olevia äitejä tehokkuuteen, itsensä ammatilliseen kehittämiseen ja kaikenlaiseen ”supernaiseuteen”. Samoin hän muistuttaa kotiäitejä huolehtimaan taloudellisesta turvastaan.

Rantasen mukaan pitkät perhevapaat ovat arvovalinta, jonka kustannuksista perheen tulee itse huolehtia. ”En voi olettaa, että yhteiskunta maksaa minulle kotivuosista, joiden aikana en osallistu yhteiskunnan kustannuksiin”, Rantanen kirjoittaa. Hän ilmaisee myös huolensa kotiäitien eläkkeiden kertymisestä niinä vuosina, kun he keskittyvät lastensa hoitamiseen tai ovat lasten kanssa esimerkiksi mukana miehen ulkomaankomennuksella. ”Silloin naisen vastuulla on määrätä, että miehen palkasta maksetaan myös vaimon vapaaehtoista eläkemaksua. Se on diili, jonka nainen sanelee”, Rantanen linjaa.

Tavallaan ajattelen samansuuntaisesti perhevapaiden pitämisestä. On totta että kotihoidontuki on naurettavan pieni. Mikäli perheen työssäkäyvä puoliso (jos sellainen löytyy), on kovin pienituloinen, ei pidemmälle hoitovapaalle jääminen nykyisellään ole monille realistinen vaihtoehto. Kannatan lämpimästi suunnitteilla oleva 6+6+6-mallia, joka nostaisi perheiden tulotasoa nykyisestä edes sen 1,5 vuoden ajaksi. Toki olisi ihanaa, jos alle kolmevuotiaat voitaisiin lähtökohtaisesti hoitaa jossain muualla kuin ylisuurissa päiväkotiryhmissä. Mutta varhaiskasvatuksen ja erilaisten pienryhmävaihtoehtojen kehittäminen on oman keskustelunsa aihe. Kotihoito kolmevuotiaaksi ei ole hyvän lapsuuden tae.

Olen taipuvainen ajattelemaan, että yhteiskunnallamme ei ihan oikeasti ole varaa useamman vuoden kotihoidon kustantamiseen niin, että se olisi perheille taloudellisesti järkevää. Ei pelkästään perheille maksettavien etuuksien vuoksi, vaan myöskään siksi, että naisia tarvitaan työelämään – ja naiset tarvitsevat työelämää. Tilannetta tietenkin tasaisi se, että perhevapaita jaettaisiin paremmin isien ja äitien kesken. Kunhan nyt saataisiin edes tuo 6+6+6-malli käyttöön… 

Lasten hoitaminen kotona useamman vuoden ajan on minusta tietenkin täysin ok valinta. (Yhtä ok kuin kaikki muutkin valinnat, paitsi ehkä alle 1-vuotiaan vieminen päiväkotiin, vaikka joskus sekin on välttämätöntä.) Kyseinen valinta kuuluu kuitenkin perheiden päätöksissä kategoriaan ”Onko meillä tähän varaa?”Jos on, eli jos perhe pärjää yhden aikuisen tuloilla tai jos kotiin jäävän vanhemman on mahdollista tienata lastenhoidon ohessa, niin kaikki on hyvin. Yhteiskunnan tukea näihin pitkiin perhevapaisiin en lähtisi ainakaan lisäämään.

Mitä sitten jokaisen kotiäidin (ja muidenkin naisten) tulee tietää sijoittamisesta? No, en ole sitä mieltä, että kaikkien tulisi sijoittaa tai kerätä yksityistä eläkerahastoa. Mutta olen Rantasen kanssa samaa mieltä siitä, että kotona lapsia pidempään hoitavan vanhemman todellakin kannatta huolehtia taloudellisesta turvallisuudestaan sekä lähitulevaisuudessa että kauempana siintävässä vanhuudessa.

Vaikka meillä on puolisoni kanssa täysin omat rahat (lainoja ja perheen yhteisiä laskuja varten on tili, jonne kumpikin laittaa tietyn prosenttiosuuden palkastaan), emmekä ota kantaa toistemme rahankäyttöön, on tämä kysymys minusta myös perheen yhteinen asia. Jos toinen vanhemmista jää vuosiksi kotiin, on hänen taloudellisesta turvastaan ja itsenäisyydestään huolehtiminen myös työssäkäyvän puolison vastuulla.

Välillä kuulee selkäpiitä karmivia tarinoita, joissa perheen kaksi vanhempaa elävät taloudellisesti täysin eri planeetoilla. Toinen saattaa tienata työelämässä sievoiset summat kuussa ja myös kuluttaa sen mukaisesti – samalla kun toinen sinnittelee kotihoidontuella ja puolisolta saaduilla ”viikkorahoilla” ja huolehtii ehkä vielä suurimman osan ruoka- ja lastenvaateostoksistakin pienillä tuloillaan. Kun lapset sitten eräänä päivänä ovat kaikki jo kouluikäisiä, menee tällä ansiokkaalla ja urhealla kotivanhemmalla sormi suuhun, kun ei ehkä olekaan koulutusta, ammattia, työpaikkaa eikä eläkekertymää. Sitten pitäis alkaa keski-iän kynnyksellä luoda kaikki tyhjästä. 

Niinkin saa toki valita, mutta monelle herätys todellisuuteen on tuossa vaiheessa kuitenkin hieman karu.

Entä sitten se supernaiseus? Rantasen mukaan perhevapaiden aikana kannattaa ”rakentaa ammatillista brändiään” sen sijaan että ”pyörii hoodeilla toisten mammojen kanssa”. Hän itse kertoo hoitaneensa poikaansa kotona vuoden. Vauva valvotti ensimmäiset neljä kuukautta niin rajusti, että Rantanen nukkui vain kaksi tuntia vuorokaudessa. Silti hän teki äitiyslomallaan kirjoitustöitä ja perusti yrityksen. 

Kuva täältä.

Itselläni on kokemuksia sekä tällaisesta Susanna Rantasen hehkuttamasta ”supernaiseudesta” että paljon, paljon rennommasta perhevapailusta.

En ole ollenkaan tunnollista suorittajatyyppiä, vaan ennemmin hyvin suurpiirteinen ihminen, mutta olen luonteeltani aika rivakka. Tehokkuus (jos sellaiseksi mielletään se, että hoidan lapsi- ja kotirumban ohella muitakin proggiksia) ja itseni kehittäminen (jos sellaiseksi ymmärretään esimerkiksi tutkinnon valmiiksi saattaminen tai oman alan töihin ja verkostotapaamisiin osallistuminen myös äitiyslomalla) ovat olleet minulle jotenkin niin automaattisia toimintamalleja, että vasta tämän viimeisimmän lapsen kanssa tulin niitä muuttaneeksi. Koska halusin. Koska olin vuosien varrella vaivihkaa huomannut, että jotkuthan pyrkivät ihan oikeasti lomailemaan äitiyslomallaan.

Ajatus siitä, että perhevapaa voisikin olla minun downshiftaukseni ja panostus parempaan vuorovaikutukseen perheen kanssa, syntyi vasta siinä vaiheessa, kun olin ollut äiti jo kauan ja viimeistä kierrosta vietiin. Onneksi tajusin! Ehkä olin vihdoin itse riittävän vanha ja myös ammatilliset identiteettikannukseni työelämän puolella hankkinut. Uskalsin ja tahdoin päästää irti ja keskittyä vain vauvaan, kotiin, isojen lasten tarinoihin, uunien lämmittelyyn, pilvien katseluun. Niinä kuukausina puiston hiekkalaatikon reunalla istui rupattelemassa yksi varsin huoleton ja humoristinen äiti. Olen onnellinen siitä, että sain kaikkien supervuosien jälkeen kokea ajanjakson, jolloin tehokkuudella ei ollut elämässäni minkäänlaista sijaa. Hyvä, että rohkenin antautua olemaan vain.

Kun palasin sitten takaisin töihin – viimeistä kertaa ikinä perhevapailta – olin Susanna Rantasen unelmaäiti: paineensietokykyisempi, innokkaampi ja motivoituneempi kuin koskaan ennen.