Marras

Pimeä ei häiritse minua. Otan sen tähän vuodenaikaan annettuna. Sopeudun ja sulaudun siihen. Silmä nauttii puiden karuista silhueteista. Valonpilkahdukset tuntuvat armolta. Villakangastakki, huivi ja hansikkaat lämmittävät ja suojaavat, kun kuljen vastatuuleen. Aamun pimeydessä rattaita työntäen päiväkodille ja sieltä töihin. Illan pimeydessä päiväkodille ja sieltä rattaita työntäen kotiin. 

Lumi sataa ja viipyy hetken. Ehdimme juuri rakentaa lasten kanssa pienen lumiukon. Yhden lumilyhdyn. Vedän kuopusta pulkassa pihan ympäri. Sitten tulee taas vettä. Iltaisin, kun lapset ovat menneet nukkumaan, siivoan olohuoneen ja katselen pimeyteen. Puut taivuttelevat oksiaan tuulenpuuskien mukaan. Katulyhtyjen valokeilassa näkyy tihkusade.

Läheinen sairastaa. Kannan huolta ja kyselen lääkityksistä. Saan suru-uutisen toisaalta, ja se vetää vakavaksi. Saan kaksi suru-uutista lisää. Tuntuu, että kuolema kulkee kintereillä. Yritän löytää ilon hetkiä. Varmimmin ne löytyvät lasten seurassa. Kunpa vain kaikki nämä huolet eivät vetäisi otsaani uurteille, suutani viivaksi, hartioitani kireiksi.

Aamuisin en millään jaksaisi herätä. Aamut eivät ole olleet koskaan ennen näin vaikeita. Yleensä vain herään ja nousen. Nyt en meinaa päästä sängystä ylös, en saa edes silmiäni auki. Ajatus uneliaiden lasten väkisin herättelystä ja ylös kiskomisesta, aamutoimille patistelusta ja liikkeelle saamisesta tuntuu liian raskaalta. Antaisin mitä vain, että saisimme jäädä pimeään pesäämme nukkumaan. Heräisimme vasta kun päivä olisi jo valjennut. 

Ongelmat kasaantuvat. Huonoja uutisia satelee joka suunnalta, ja saan todella pidellä itseäni kasassa. En enää aamuisin laita ripsiväriä töihin, koska itken kuitenkin joka päivä. Joka aamu yritän ajatella: ”Tänään on uusi päivä. Parempi päivä. Tänään asiat sujuvat, tänään ei tapahdu mitään kamalaa.” Kuluu viikko, kaksikin ilman että toiveeni toteutuu. Alan olla lopussa. 

Töissä hommat kaatuvat päälle. Suuret muutokset, väärät päätökset, hankalat hankkeet, päättymättömät projektit. Myös talous. Yritän pitää langat käsissäni. Yritän pitää henkilökohtaisen elämän murheet poissa työpaikalta ja työhuolet poissa kotoa. Epäonnistun surkeasti.

Alan oireilla, tietenkin. Päänsärky kroonistuu ja vatsaan alkaa sattua joka päivä. Yritän päästä iltaisin ajoissa nukkumaan, mutta säpsähtelen aamuöisin hereille. Varma merkki siitä, että olen todella stressaantunut. Silloin kun onnistun nukkumaan, uneni ovat niin hurjia ja levottomia, että herääminen on lopulta aina helpotus.

yksi.jpg

Kuun puolivälin jälkeen tapahtuu monta käännettä yhtenä rysäyksenä. Osa hyviä, osa huonoja. Asiat kuitenkin saavat pisteen. Olen niin väsynyt, että jätän kerta toisensa jälkeen kahvinkeittimen päälle, ulko-oven auki, avaimet kotiin, sateenvarjon työpaikalle. Eräänä iltapäivänä ajaa hurautan ajatuksissani bussilla päiväkodin ohi ja muistan vasta kotipihassa lapsen, joka piti hakea.

Urakoin arkipäiviä pois alta yksi toisensa perään. Silmieni alla on tummat renkaat. Yritän pitää lapsia sylissäni, kysyä kuulumiset, harjata hiukset, lukea iltasadun. Huolehdin vaatteet, eväät, varusteet. Aamiaisen, välipalan, päivällisen, iltapalan. D-vitamiinit ja maitohappobakteerit. Tänään, huomenna, ylihuomenna. Torstaina ja perjantaina. Viikonloppuna en jaksa pukea päivävaatteita päälleni. Ulkoilen naama harmaana, tuulipuku yöasun päälle vetäistynä.

Taas uusi viikko. Kyselen koealueita ja kuskaan harrastuksiin. Teen ruokaostokset isossa marketissa iltamyöhällä, ja toivon, etten tapaa tuttuja. Naputan lasten nukkumaan mentyä työtekstejä. Jaksan juuri ja juuri pestä hampaani ennen kuin kaadun sänkyyn.

Viimeinen viikko marraskuuta alkaa, ja huomaan, että sydämeni on ruvennut muljahtelemaan ikävän tuntuisesti. Rehkin töissä törkeässä kiireessä ison asiakokonaisuuden valmiiksi ja ilmoitan, että pidän loppuviikon vapaata. ”Ennemmin saldovapaa kuin sairasloma”, totean. Pomoni on samaa mieltä.

Kun lähden töistä, on vielä alkuiltapäivä, mutta jo hämärää. Taivaanranta kaukana loimottaa kellanoranssina. Tulen tyhjään, hiljaiseen kotiin, enkä jaksa edes laittaa valoja päälle. Istun keittiössä pöydän ääressä ja hengitän pitkästä aikaa vapaasti. Yritän ajatella asioita yhden kerrallaan, mutta kaikki viime viikkojen tapahtumat pyrkivät mieleen sekasotkuisena vyyhtinä.

Ryhdyn verkkaisesti puuhailemaan. Keräilen astiat tiskikoneeseen ja laitan pyykkikoneen pyörimään. Lajittelen postit ja katson, mitä jääkaapista löytyy. Maksan laskuja. Yritän päästä kärryille koululaisten luokkaretkikeräyksistä ja joulukorttimyyntitilityksistä. Kaikista kalenterimerkinnöistä. Koska näiden pitikään olla valmiina? Milloin on pikkujoulu, joulupuuro, joulujuhla, joulunäytös? Joulukuu lähenee. Tulisipa jo valkeaa.

kaksi.jpg

Olen seuraavat päivät rauhassa ja hiljaa. Hyväksyn tapahtuneita asioita yksi kerrallaan, kuin kuittaisin laskuja. Sopeudun. Myönnyn. Myönnyn myös sille ajatukselle, että tarvitsen lepoa. En yritä iltaisin mitään, menen vain nukkumaan. En yritän lukea enkä katsella televisiota. Päivisin käyn kävelyllä ja ajatusten solmut höllenevät, aukeavat. Öisin uneni ovat edelleen tungokseen asti täysiä ja rauhattomia. Mutta luotan siihen, että helpompaa on edessä.

Kun olen levännyt kolme päivää, huomaan, että olen taas alkanut keskustella lasteni kanssa. Olen taas jaksanut pysähtyä heidän lähelleen. He tulevat taas minuun kiinni, ja neljäntenä päivänä nauramme yhdessä. Kun yksi heistä kuvailee eräänä iltana ilon ja onnen tunteita – millä tavoin ne hänessä kuulemma tuntuvat erilaisilta ja mistä kummankin voi hänen mielestään tunnistaa, valuu minusta loppukin lyijynraskas, hiilenmusta kuumien kyyneleiden mukana pois.

Ehkä edessä on helpompaa.

Suhteet Oma elämä Vanhemmuus Työ

Pienin

Aina välillä unohdan sen. Sen, että yksi meistä on vielä ihan pieni. Hän on vielä päiväkodissa ja hädintuskin oppinut kuivaksi. Hän nukkuu vielä päiväunia, eikä ole istunut kauankaan autossa kasvot menosuuntaan. Hän osaa pukea vasta muutaman vaatekappaleen itse ja saattaa pudota ”isojen keinusta”, koska unohtaa pitää kiinni.

Kaikkien näiden WhatsAppien, Koululainen-lehtien, Putous-sketsien, tubettajien, luomivärien, Instagram-kuvien, menkkakeskusteluiden ja skedehommien keskellä vaeltaa meidän kuopuksemme.

Hän mahtuu vielä syliin, helposti. Reppuselässä hän ei paina juuri mitään. Hän pyytää korvalliseen mukiinsa lisää maitoa, pieni paitaressu.

Minulla on jo pitkään ollut ”olen koululaisen äiti” -identiteetti. Olen jo pitkään kasvattanut lapsia, jotka vaeltavat omia teitään, minusta erillisinä olentoina. Olen jo pitkään pyörittänyt arkea, jossa minun ei varsinaisesti tarvitse auttaa ketään missään perustoiminnoissa kuten syöminen, vessassa käynti, pukeutuminen ja peseutyminen. Olen jo pitkään ollut äiti, jolla on oma elämä.

Ehkä siksi tämä nuorimmaiseni ei edes maailmaan syntyessään tuntunut pistävän pakkaa erityisen sekaisin. Hän tuli ja toi silkkaa onnea ja iloa mukanaan. Kuopuksen vauva-aikana en kokenut olevani minkäänlaisessa vauvaukuplassa enkä hormonipöllyssä, vaikka imetinkin häntä pitkän aikaa päivin öin. En missään vaiheessa ”kadottanut itseäni”, kuten kävi sekä ensimmäisen kerran että varsinkin toisen kerran äidiksi tultuani. Kuopuksen kanssa minä olin minä alusta alkaen. Hän tuli valmiiseen, eläväiseen, harrastavaan, ruutuajasta ja viikkorahoista riitelevään, työssäkäyvien vanhempien ja itsenäisten isojensisarusten perheeseen.

Kuopus on sopeutuvaista ja tyytyväistä sorttia. Hän on ottanut oman paikkansa perheessä. Ja maailmassa. Hän on saumattomasti liikkuva osanen perheemme moneen suuntaan venyvässä ja säntäilevässä sirkuksessa. Hän nukkuu yönsä ja syö hyvin. Hän kertoo, mitä tahtoo ja tarvitsee. Hän kulkee mukana, missä täytyy, mutta jää myös mielellään esimerkiksi esikoisen kanssa kotiin. Hänellä on aina lähellään joku, joka huolehtii. Joku, jonka puoleen kääntyä. Joku isompi. 

Kun katson kuopustani, ajattelen usein, että lapsi on syntynyt onnellisten tähtien alla. Hän hohtaa ihmeellistä valoa ja luottamusta.

En tapaa surra sitä, että lapset kasvavat. Se on minusta ihanaa ja normaalia. Olen parhaimmillani sellaisten lasten äitinä, jotka eivät ole minussa täysin kiinni ja joille en ole korvaamaton. Ja sellaisten, jotka eivät pidä minua yökausia hereillä. Kestän uhmaiät, kasvukipuilut ja puberteetin paljon paremmin kuin vauvavuodet. En haluaisi enää tulla raskaaksi, synnyttää, imettää enkä hoitaa vauvaa. Olen onnellinen isoista, kasvavista lapsistani.

Mutta silti saatan jo aavistaa, että tämän pienimmän kanssa lapsuuden taitekohtiin voi ilmaantua uudenlaista haikeutta. Minun täytyy muistaa pitää häntä sylissäni paljon nyt, kun hän vielä syliini mahtuu ja suostuu. Minun täytyy muistaa silittää häntä iltaisin, vaikka hän nukahtaisi itsekseenkin. Minun täytyy muistaa pysähtyä ihmettelemään hänen kanssaan leppäkerttua heinänkorressa ja nostokurjen huikeaa liikettä, vaikka olisi jo kiire.

saappaat.jpg

Koska hän on viimeinen pieni, joka minulla on.

Suhteet Oma elämä Vanhemmuus Ajattelin tänään