Pimeä ei häiritse minua. Otan sen tähän vuodenaikaan annettuna. Sopeudun ja sulaudun siihen. Silmä nauttii puiden karuista silhueteista. Valonpilkahdukset tuntuvat armolta. Villakangastakki, huivi ja hansikkaat lämmittävät ja suojaavat, kun kuljen vastatuuleen. Aamun pimeydessä rattaita työntäen päiväkodille ja sieltä töihin. Illan pimeydessä päiväkodille ja sieltä rattaita työntäen kotiin. 

Lumi sataa ja viipyy hetken. Ehdimme juuri rakentaa lasten kanssa pienen lumiukon. Yhden lumilyhdyn. Vedän kuopusta pulkassa pihan ympäri. Sitten tulee taas vettä. Iltaisin, kun lapset ovat menneet nukkumaan, siivoan olohuoneen ja katselen pimeyteen. Puut taivuttelevat oksiaan tuulenpuuskien mukaan. Katulyhtyjen valokeilassa näkyy tihkusade.

Läheinen sairastaa. Kannan huolta ja kyselen lääkityksistä. Saan suru-uutisen toisaalta, ja se vetää vakavaksi. Saan kaksi suru-uutista lisää. Tuntuu, että kuolema kulkee kintereillä. Yritän löytää ilon hetkiä. Varmimmin ne löytyvät lasten seurassa. Kunpa vain kaikki nämä huolet eivät vetäisi otsaani uurteille, suutani viivaksi, hartioitani kireiksi.

Aamuisin en millään jaksaisi herätä. Aamut eivät ole olleet koskaan ennen näin vaikeita. Yleensä vain herään ja nousen. Nyt en meinaa päästä sängystä ylös, en saa edes silmiäni auki. Ajatus uneliaiden lasten väkisin herättelystä ja ylös kiskomisesta, aamutoimille patistelusta ja liikkeelle saamisesta tuntuu liian raskaalta. Antaisin mitä vain, että saisimme jäädä pimeään pesäämme nukkumaan. Heräisimme vasta kun päivä olisi jo valjennut. 

Ongelmat kasaantuvat. Huonoja uutisia satelee joka suunnalta, ja saan todella pidellä itseäni kasassa. En enää aamuisin laita ripsiväriä töihin, koska itken kuitenkin joka päivä. Joka aamu yritän ajatella: ”Tänään on uusi päivä. Parempi päivä. Tänään asiat sujuvat, tänään ei tapahdu mitään kamalaa.” Kuluu viikko, kaksikin ilman että toiveeni toteutuu. Alan olla lopussa. 

Töissä hommat kaatuvat päälle. Suuret muutokset, väärät päätökset, hankalat hankkeet, päättymättömät projektit. Myös talous. Yritän pitää langat käsissäni. Yritän pitää henkilökohtaisen elämän murheet poissa työpaikalta ja työhuolet poissa kotoa. Epäonnistun surkeasti.

Alan oireilla, tietenkin. Päänsärky kroonistuu ja vatsaan alkaa sattua joka päivä. Yritän päästä iltaisin ajoissa nukkumaan, mutta säpsähtelen aamuöisin hereille. Varma merkki siitä, että olen todella stressaantunut. Silloin kun onnistun nukkumaan, uneni ovat niin hurjia ja levottomia, että herääminen on lopulta aina helpotus.

Kuun puolivälin jälkeen tapahtuu monta käännettä yhtenä rysäyksenä. Osa hyviä, osa huonoja. Asiat kuitenkin saavat pisteen. Olen niin väsynyt, että jätän kerta toisensa jälkeen kahvinkeittimen päälle, ulko-oven auki, avaimet kotiin, sateenvarjon työpaikalle. Eräänä iltapäivänä ajaa hurautan ajatuksissani bussilla päiväkodin ohi ja muistan vasta kotipihassa lapsen, joka piti hakea.

Urakoin arkipäiviä pois alta yksi toisensa perään. Silmieni alla on tummat renkaat. Yritän pitää lapsia sylissäni, kysyä kuulumiset, harjata hiukset, lukea iltasadun. Huolehdin vaatteet, eväät, varusteet. Aamiaisen, välipalan, päivällisen, iltapalan. D-vitamiinit ja maitohappobakteerit. Tänään, huomenna, ylihuomenna. Torstaina ja perjantaina. Viikonloppuna en jaksa pukea päivävaatteita päälleni. Ulkoilen naama harmaana, tuulipuku yöasun päälle vetäistynä.

Taas uusi viikko. Kyselen koealueita ja kuskaan harrastuksiin. Teen ruokaostokset isossa marketissa iltamyöhällä, ja toivon, etten tapaa tuttuja. Naputan lasten nukkumaan mentyä työtekstejä. Jaksan juuri ja juuri pestä hampaani ennen kuin kaadun sänkyyn.

Viimeinen viikko marraskuuta alkaa, ja huomaan, että sydämeni on ruvennut muljahtelemaan ikävän tuntuisesti. Rehkin töissä törkeässä kiireessä ison asiakokonaisuuden valmiiksi ja ilmoitan, että pidän loppuviikon vapaata. ”Ennemmin saldovapaa kuin sairasloma”, totean. Pomoni on samaa mieltä.

Kun lähden töistä, on vielä alkuiltapäivä, mutta jo hämärää. Taivaanranta kaukana loimottaa kellanoranssina. Tulen tyhjään, hiljaiseen kotiin, enkä jaksa edes laittaa valoja päälle. Istun keittiössä pöydän ääressä ja hengitän pitkästä aikaa vapaasti. Yritän ajatella asioita yhden kerrallaan, mutta kaikki viime viikkojen tapahtumat pyrkivät mieleen sekasotkuisena vyyhtinä.

Ryhdyn verkkaisesti puuhailemaan. Keräilen astiat tiskikoneeseen ja laitan pyykkikoneen pyörimään. Lajittelen postit ja katson, mitä jääkaapista löytyy. Maksan laskuja. Yritän päästä kärryille koululaisten luokkaretkikeräyksistä ja joulukorttimyyntitilityksistä. Kaikista kalenterimerkinnöistä. Koska näiden pitikään olla valmiina? Milloin on pikkujoulu, joulupuuro, joulujuhla, joulunäytös? Joulukuu lähenee. Tulisipa jo valkeaa.

Olen seuraavat päivät rauhassa ja hiljaa. Hyväksyn tapahtuneita asioita yksi kerrallaan, kuin kuittaisin laskuja. Sopeudun. Myönnyn. Myönnyn myös sille ajatukselle, että tarvitsen lepoa. En yritä iltaisin mitään, menen vain nukkumaan. En yritän lukea enkä katsella televisiota. Päivisin käyn kävelyllä ja ajatusten solmut höllenevät, aukeavat. Öisin uneni ovat edelleen tungokseen asti täysiä ja rauhattomia. Mutta luotan siihen, että helpompaa on edessä.

Kun olen levännyt kolme päivää, huomaan, että olen taas alkanut keskustella lasteni kanssa. Olen taas jaksanut pysähtyä heidän lähelleen. He tulevat taas minuun kiinni, ja neljäntenä päivänä nauramme yhdessä. Kun yksi heistä kuvailee eräänä iltana ilon ja onnen tunteita – millä tavoin ne hänessä kuulemma tuntuvat erilaisilta ja mistä kummankin voi hänen mielestään tunnistaa, valuu minusta loppukin lyijynraskas, hiilenmusta kuumien kyyneleiden mukana pois.

Ehkä edessä on helpompaa.