Kulunut vuosi on ollut raskas. Työkiire- ja työyhteisösyistä. Lapsi-, perhe- ja ruuhkavuosisyistä. Elämä- tai oikeastaan kuolemaperäisistä syistä. Taloudellisista syistä.

Nyt lomalle jäädessä takki on aivan tyhjä.

Toisaalta olen kuluneen vuoden aikana myös oppinut paljon. Työelämästä, se on selvä. Olen ollut sen kaltaisessa mankelissa, että tällä hetkellä koko suhteeni työhön tuntuu muuttuneen asteen verran johonkin suuntaan. En oikein tiedä, mihin, mutta pienelläkin muutoksella on merkitystä, koska työ ja ammattini ovat merkittävä osa minua, elämääni ja identiteettiäni.

Olen oppinut myös aika tavalla elämästä. Siihen vääjäämättömästi kuuluvista piirteistä. Ja sen päättymisestä. Ehkä tässäkin asiassa oma suhtautumistapani on nyt hivenen eri kuin aiemmin. Olen vähän tietoisempi. Vähän surullisempi. Mutta myös vähän rauhallisempi ja vähän varmempi.

Tärkein oppi on tainnut tulla rakkaudesta. Että minulla on sitä tässä ympärilläni. Että voin pysähtyä sen äärelle. Että se on tärkeää ja että haluan vaalia sitä. Rakkaus lapsiin, puolisoon, muihin perheenjäseniin, läheisimpiin ystäviin. Tuntuu kuin olisin ymmärtänyt kuluneen vuoden aikana rakkauden arvon jotenkin uudella tavalla.

Tämän vuoden jälkeen tiedän myös selvemmin kuin koskaan, millaiset asiat ovat minulle hyväksi, millaiset asiat tekevät minut onnelliseksi ja millaisiin arvoihin haluan valintani perustaa. Eikä minun ole ollenkaan vaikea seurata näitä tienviittoja. Se on helpompaa kuin koskaan ennen. Tuntuu kuin olisin kasvanut aikuiseksi.