Viikonloppu meillä päin

Perjantai-iltapäivä. Olo on kuin maaliin juosseella maratoonarilla. Viikon työt on saatu siihen malliin, että istumme viimeisen tunnin kollegan kanssa ideoimassa juttuja, jotka eivät ole aivan akuuteja. Virkistävää. Viime viikot ovat olleet tosi tiukkoja, joten hetki luovemmalle ajatustyölle tulee tarpeeseen. Varttia vaille neljä lyömme pillit pussiin ja lähdemme tahoillemme hakemaan lapsia. Kerrankin hyvissä ajoin.

Soitan esikoiselle perinteisen varmistuspuhelun: treenikamat päälle ja loput kassiin. Poikkeuksellisesti ennätämme lasten kanssa syödä yhdessä iltaruoan tässä välissä. Normaalisti esikoinen lämmittää itselleen sapuskaa ja on jo pihalla valmiina odottamassa, kun kurvaan nuorempien kanssa häntä hakemaan. Yleensä jatkamme matkaa kohti treenipaikkaa ilman että edes sammutan auton välillä – hyvällä tuurilla olen muistanut napata pienemmille mukaan ensiavuksi juomista ja pientä purtavaa. Nyt tuntuu luksukselta istuttaa kolmikko pöytään, lämmittää lohipastaa, pilkkoa vihanneksia ja kysellä päivän tunnelmia. Puoli tuntia pelivaraa tässä alkuillan hetkessä tekee tosi paljon, ja normaali kiireen tuntu on poissa.

Tänään kaikki menee putkeen. Puoliso saapuu töistä kreivin aikaan, eikä minun tarvitse pukea kuopusta uudelleen kuskausreissua varten. Hän jää tyytyväisenä katselemaan Pikku Kakkosta. Sillä välin mies ehtii syödä itse ja siivota keittiön ihmismäiseen kuntoon meidän jäljiltämme. Heitämme keskimmäisen kaverilleen kylään ja ajamme esikoisen kanssa toiselle puolelle kaupunkia. Hän ehtii treeneihin hyvissä ajoin. Tavallisena perjantai-iltana minulla on tässä kohtaa kova kiire palata kotiin ja saada nälkäisille nuoremmille lapsille pötyä pöytään. Nyt ei ole kiirettä. Ajan rauhassa kauppaan ja teen viikonlopun ruokaostokset. Ennätän jopa vertailla tuotteita ja miettiä, mitä viikonloppuna olisi kiva syödä. Turhan usein kauppareissut täytyy hoitaa ”autopilotilla”, päässä valmiina olevan listan mukaisesti, eikä sen kummemmalle funtsimiselle ole aikaa.

Seitsemän jälkeen ajan noukkimaan esikoisen treeneistä. Kotimatkalla haemme myös keskimmäisen kaverinsa luota. 

Kotona odottaa iltapala. Sen jälkeen lapset ovat aivan valmista kamaa iltatoimille ja nukkumaan. Meillä ei viikonloppuisinkaan jälkikasvu kuku. Olen siitä aika iloinen, koska en itsekään jaksa valvoa myöhään, mutta pieni hetki omaa aikaa aina välillä tulee tarpeeseen. Joskus ihmettelen ja ihastelenkin perheitä, joissa lapset saavat viikonloppuisin valvoa yhdessä vanhempiensa kanssa selvästi normaalia myöhempään. Eikö vanhemmille tule missään vaiheessa kaipuuta olla hetki ilman lasten läsnäoloa? Usein näissä perheissä lapset myös armeliaasti nukkuvat viikonloppuaamuisin vähän pidempään. Meillä näin ei tapahdu, kokeiltu on. Päin vastoin, vaikka olisivat valvoneet myöhään, heräävät etenkin nuoremmat lapset taatusti kukonlaulun aikaan – ja ovat sitten vain väsyneitä ja kärttyisiä koko päivän. Ei, meillä paras ratkaisu on säntillinen nukkumaanmeno suunnilleen samaan aikaan oli sitten arki tai pyhä. Pitkillä lomilla voidaan joskus vähän joustaa.

On minun vuoroni lukea isommille lapsille iltasatu ja vahtia, että pienin nukahtaa. Olen ajatellut sen jälkeen kaataa itselleni lasillisen viiniä ja katsoa ehkä vähän aikaa telkkaria. Nukahdan kuitenkin kuopuksen unta odotellessani ja nukun sikeästi aamuyöhön saakka. Puoli neljältä herään. Päähäni jysähtää suuri ja hankala työjuttu. Näin ei käy onneksi kovin usein. Minulla on myös hyviä keinoja, joiden avulla saan ohjailtua ajatukseni lempeämmille urille. Vähitellen tulen taas uneliaaksi ja saan nukahdettua. Unentarpeeni tuntuu pikkulapsiaikojen univelkavuosien jälkeen olevan teini-iän tasolla, joten yritän viikonloppuisin nukkua, nukkua ja nukkua niin paljon kuin mahdollista.

Aamulla heräämme koko perhe yhtä aikaa. Harvinaista. Normaalisti sovimme, että jompikumpi vanhemmista saa nukkua pidempään lauantai-aamuna ja toinen sunnuntaina. Yleensä myös esikoinen vetelee unta ainakin tunnin pidempään kuin sisaruksensa. Viikonloppuaamujen aamiainenkin syödään meillä tavallisesti usemmassa eri kattauksessa. Nyt olemme saman pöydän ääressä koko porukka ja naureskelemme tilanteelle. Hetkeä myöhemmin lähdemme ulos yhdessä – tavatonta tämäkin. Tavallisena lauantaiaamupäivänä isot lapset tuskin ennättävät ulos, koska annamme heidän kerrankin venyä yövaatteissaan niin pitkään kuin heitä huvitaa. Puoliso taas harrastaa yleensä lauantaipäivisin, mutta tänään hän on kotona. Teemme koko perheen voimin pihahommia aurinkoisessa säässä. Minulla on jatkuvasti absurdi olo ja ajattelen sitä, miten toisille perheille tämä on aivan normaalia; miten toiset perheet tekevät lähes kaiken yhdessä ja me tuskin koskaan mitään. Olemme tottuneet hajaantumaan porukoihin ja tykkäämme puuhailla erillämme. Emme ole esimerkiksi käyneet kymmeneen vuoteen kaupassa koko perheen voimin. Emme kertaakaan.

Tulen muita ennen sisälle. Puoliso ja lapset jäävät pihalle haravoimaan. Ripustan päivän ensimmäisen koneellisen pyykkiä, laitan seuraavan pyörimään ja valmistan lounaaksi riisiä ja kanaa. Nälkäinen kuopus aukoo suuta kuin linnunpoikanen ja haarukoi lautasensa tyhjäksi ennätysvauhtia. Vetäydymme viettämään siestaa. Tämä on se asia, jonka vuoksi haluan pitää perheemme viikonloput mahdollisimman tyhjinä ja hiljaisina. Aamupäivän ulkoilu, hyvä lounas ja pitkät päiväunet – siinä on kombo, joka saa ainakin minut elpymään täydellisesti arkiviikon rasituksista. Kun siihen vielä lisätään lasten pitkät leikit, illan yhteiset kokkailut, jokin hauska yhdessä katsottu tv-ohjelma ja rauhallinen iltahetki vain itselle, ollaan aika lähellä täydellistä rentoutumista. Tähän on tultu, tämän enempää minä en kaipaa.

Kuopus, mies ja minä nukumme lähes kolme tuntia. Sillä välin esikoinen on lähenyt kaverilleen ja keskimmäinen laittanut itselleen välipalaa. Keitän kahvit, ripustan pyykit, laitan vielä yhden koneellisen pyörimään ja lähden keskimmäisen kanssa pihalle potkimaan palloa. Illemmalla hänen kaverinsa tulee meille, samoin esikoisen kaveri. Minä ja kuopus lähdemme piipahtamaan ystäväni luona, puoliso jää kokkaamaan tortilloja. Kun palaamme kotiin, lasten kaverit ovat lähteneet. Isot lapset rakentavat yläkerrassa keskittyneesti legoilla, enkä tohdi keskeyttää heidän puuhiaan, vaikka kello on jo paljon. On hienoa, että he edelleen viihtyvät yhdessä, vaikka esikoinen alkaa olla jo teini-iässä. Minä istun hiirenhiljaa katselemassa, kun nuorimmaiseni yhdistelee magneettikuulia ja -pötköjä olohuoneen lattialla. Kuuntelen kellon raksutusta. Harvoinpa sitäkään ääntä meillä kuulee. Koko päivä on ollut tällainen: verkkainen, hämmästyttävän hiljainen, kiireetön.

Mies vie lapset nukkumaan. Minä saan rauhallisen tuokioni, lasin viiniä, hetken aikaa lukea kirjaa rauhassa. Olen tyyni, ja suurin onneni on olla juuri tässä. Hiljaisessa talossa, omassa rauhassa.

Sunnuntaipäivän rytmi on aivan erilainen. Joskus, jos olemme olleet lauantaina erityisen tehokkaita, saattaa sunnuntai olla se päivä, jolloin vain loikoillaan ja elvytään. Tällä kertaa pistämme hihat heilumaan. Edessä on karmea viikko työmatkoineen, iltakokouksineen, lasten harrastusnäytöksineen ja muine säätöineen. Aloitan aamun imuroimalla sata kiloa hiekkaa keskikerroksesta ja pesemällä vessat. Pyykkikone työstää viimeiset koneelliset lakanoita, ulkohousuja, aikuisten työvaatteita. Mies kerää vimmalla oksia pihalta, ne tullaan hakemaan heti maanantaina.

Soittelen puheluita ja yritän järjestää lastenhoitoa ja kuskauksia viikon hankalimmille illoille. Kuka vie keskimmäisen treeneihin keskiviikkona? Kuka ehtii katsomaan esikoisen esitystä perjantai-iltana? Kukaan ei pääse. Isovanhemmat ovat tavoittamattomissa, toiset tuhansien kilometrien päässä etelän-kodissaan, toiset töissään kiinni itsekin. Järjestän oman paluuni työreissusta niin, että ennätän esikoisen esitykseen juuri, jos otan taksin.

Tiskit, kierrätys, alkuviikon ruoat mahdollisimman valmiiksi. Koti sellaiseen kuntoon, että se palvelee meitä arkiviikon kiireessä ilman tukoksia ja yskähdyksiä. Puoliso kantaa kaupasta nopeasti valmistettavia ruoka-aineita. Tarvikkeita keittoon, pastaan ja kiusaukseen. Kassikaupalla maitoja, jugurtteja ja hedelmiä. Leipää ja juustoa. Evääksi sopivia myslipatukoita, rusinoita, kuivattuja aprikooseja, pillijuomia… Näitä me lataamme aina sunnuntaisin kaapit täyteen, jotta seuraava viikko sujuisi. Tsekataan harrastuskamat, eväsrasiat, vesipullot. Avaimet ja lompakot, puhelimet ja laturit. Onko läksyt tehty? Pitikö kouluun palauttaa joku paperi? Oliko teillä tiistaina uintia?

Iltapäivällä karkaan salille. Juoksen 45 minuuttia juoksumatolla ja teen päälle ylävartalon lihaskuntotreenin. Liikkumatta en jaksaisi hetkeäkään. Kun palaan kotiin, menemme saunaan. Pyykit ovat kuivumassa, kassit ja reput pakattuina, kalenterit synkronoituina. Iltapalan jälkeen peittelemme lapset sänkyihin ja avaamme vielä kerran puolison kanssa koneet ja puhelinten kalenterit. Toteamme, että tulevan viikon kuvioista selvitään, jos vain kaikki pystymme olemaan pikkuisen joustavia. ”Aikataulut menevät vähän tiukoiksi, mutta yritetään hoitaa asiat niin, ettei mitään menoja tarvitsisi siirtää tai perua.”” Hyvin me vedetään.” ”Toukokuu näyttää onneksi rauhallisemmalta.”

– – –

Yöllä sekä kuopus että keskimmäinen alkavat yskiä ja aamulla he ovat molemmat kuumeessa.

levällään.jpg

 

Millaisia teidän viikonloppunne ovat?

Suhteet Oma elämä Vanhemmuus Työ

Vaikeasti tavoitettava

Puhelin soi kesken arki-illan pahimman hässäkän.

”Pirkko Pirkkolainen Suomen Kulta- ja hopeakierrätys ooyystä iltaa. Olisko sulla hetki aikaa? Kuten joka kodista, varmasti teiltäkin löytyy rikki menneitä koruja, parittomia korviksia ja muita kulta- ja hopeaesineitä, jotka vaan kuljeksivat nurkissa…”

”No ei oikeastaan. Voi meillä jotain olla, mutta… Mulla on tässä itse asiassa…”

”Kyllähän joka perheessä nyt parittomia korvakoruja…”

”Meillä ei ole kenelläkään reikiä korvissa.”

”No mutta katkenneita kaulaketjuja ainakin on kaikilla…”

”Sori, mutta mulla on tässä vähän tilanne päällä. Pitää ruokkia lapset ja lähteä kuskaamaan harrastuksiin. Että jos…”

”Kyllä teiltä varmasti jotain löytyy. Katsotte ajan kanssa…”

”Mulla on tässä vähän huonosti nyt vapaa-aikaa sellaiseen.”

”Jos minä soitan uudestaan. Käykö huomenna?”

”Olen valitettavasti loppuviikon työmatkalla.”

”No entäs ensi viikon alkupuoli?”

”Alkuviikon illat on ihan tukossa, en kyllä ehdi…”

”No mites ensi viikon loppupuoli?”

”No olen kyllä silloinkin illat aikalailla kiinni noissa lasten hommissa. Että…”

”No minä soitan parin viikon päästä taas. Kiitos hei.”

Parin viikon päästä puhelin soi, kun ajan autolla.

”Pirkko Pirkkolainen Suomen Kulta- ja hopeakierrätys ooyystä iltaa. Soittelin tuossa aikaisemmin. Kuten joka kodista, varmasti teiltäkin löytyy rikki menneitä koruja, parittomia korviksia ja muita kulta- ja hopeaesineitä, jotka vaan kuljeksivat nurkissa…”

”No mä ajan tässä autoa, ja on tässä nyt aika kiireinen tämä ilta.”

”No minä soitan toisena iltana.”

”Nää mun illat on kyllä aina tällaisia. Eikä meillä ole oikein niitä korujakaan. Että ei ehkä kannata soitella.”

”No, katsotte ajan kanssa, kyllä teiltä täytyy JOTAIN löytyä.”

”EI OLE AIKAA EIKÄ KORUJA. Mun täytyy nyt lopettaa. Kiitos hei.”

– – –

Puhelin soi alkuiltapäivästä, kun keräilen papereitani palaveria varten. Päätä jomottaa, sillä olen valvonut yön kuumepotilaan kanssa.

”Jaana Jaanalainen Auttakaa Lapsia äryystä hei. Kiinnostaako lasten oikeudet? Meillä olisi…”

”Anteeksi, mutta mulla on just palaveri alkamassa. En nyt pysty puhumaan.”

”Seeeeelvä, minä soittelen paremmalla ajalla.”

Puhelin soi samana iltana kello 17.10 juuri kun parkkeeraan fillaria päiväkodin portin viereen. Olen pahasti myöhässä.

”Jaana Jaanalainen Auttakaa Lapsia äryystästä hei. Kiinnostaako lasten oikeudet? Meillä olisi…”

”Anteeksi, mutta mä olen just menossa hakemaan lasta päiväkodista, että…”

”Seeeeelvä, minä soittelen paremmalla ajalla.”

Puhelin soi seuraavana aamuna, kun olen lenkillä. Pakko käyttää välillä hyväksi työaikaliukumaa, että ehtisi urheilla tämän kaiken keskellä.

”Jaana Jaanalainen Auttakaa Lapsia äryystä hei. Kiinnostaako lasten oikeudet? Meillä olisi…”

”Anteeksi, mutta mä olen just lenkillä, enkä oikein pysty…”

”Seeeeelvä, minä soittelen paremmalla ajalla.”

Puhelin soi jälleen iltapäivällä, kun olen kirjoittamassa kiireellistä uutista. Aikaa on viisi minuuttia ennen kuin täytyy lähteä viemään keskimmäistä hammaslääkäriin.

”Jaana Jaanalainen Auttakaa Lapsia äryystä hei. Kiinnostaako lasten oikeudet? Meillä olisi…”

”Anteeksi, mutta mulla on tässä nyt työkiireitä.”

”Seeeeelvä, minä soittelen paremmalla ajalla.”

Sen jälkeen puhelin ei soi moneen päivään. Mutta seuraavalla viikolla se taas soi. Olen juuri pukemassa vastaan hangoittelevaa lasta kuravaatteisiin samalla kun kinaan teinin kanssa siitä, voivatko hiukset roikkua silmillä vai eivätkö.

”Jaana Jaanalainen Auttakaa Lapsia äryystä hei. Kiinnostaako lasten oikeudet? Meillä olisi…”

”Anteeksi. Nyt on tosi huono hetki. Ei mulla taida muunlaisia ollakaan. Sovitaanko niin, että mä yritän saada nyt ensin nämä omien lasten oikeudet kuntoon. Palaan teille päin, ryhdyn kuukausilahjoittajaksi ja alan vapaaehtoistyöhön heti kun lapseni ovat täysi-ikäisiä.”

– – –

Puhelin soi kesken palaverin. Hiton ärsyttävää.

”Heikki Heikkiläinen tässä Kiva Pankista hei. Soittelen näistä eläkevakuutusasioista tässä…”

”Sori, olen palaverissa. Kiitos sulle ja hei.”

Puhelin soi, kun yritän pysyä pystyssä ruuhkabussissa kantamusteni kanssa.

”Heikki Heikkiläinen tässä Kiva Pankista hei. Soittelen näistä eläkevakuutusasioista tässä…”

”Sori, olen tässä bussissa. En nyt pysty, kiitos hei.”

Puhelin soi, kun vaihdan kakkavaippaa.

”Heikki Heikkiläinen tässä Kiva Pankista hei. Soittelen näistä eläkevakuutusasioista tässä…”

”Sori, nyt on huono hetki. Kiitos moi.”

Puhelin soi, kun minulla on ensimmäinen rauhallinen hetki ties kuinka pitkään aikaan. Muu perhe on ulkona ja olen juuri oikaissut sohvalle hyvän kirjan kanssa. Alkuillan aurinko paistaa matalalta ja olo on raukea.

”Heikki Heikkiläinen tässä Kiva Pankista hei. Olen yrittänyt soitella sulle näistä eläkevakuutusasioista…”

”Sori nyt, mä olen tosi vaikeasti tavoitettava. Mutta mä en oikeasti ole kiinnostunut…”

”Niin, kun sulla ON tämä neljä vuotta sitten otettu eläkevakuutus täällä jo olemassa. Niin ihan sillä soittelen, että onko sulla tähän jotain muutostarpeita.”

”*klunks* Ai niin. Niinpäs onkin.”

– – –

Minä ja puhelinmarkkinoijat… Need I say more? Mulla on huono tapa myös kertoa soittajalle rehellisesti käsillä oleva tilanteeni. Olen säikytellyt poloisia puhelimella soittamisen ammattilaisia muun muassa seuraavilla tokaisuilla:

”Sori, mun lapsi oksentaa.”

”Anteeks, mun lapsi juoksee tuolla auton alle.”

”Palohälytin huutaa, kiitos moi.”

”Ai saatana, nyt tuli peräänajo.”

 

p.s. Soittelijoiden nimet ja organisaatiot tietenkin hatusta vetäistyjä.

Suhteet Oma elämä Vanhemmuus Ajattelin tänään