Perjantai-iltapäivä. Olo on kuin maaliin juosseella maratoonarilla. Viikon työt on saatu siihen malliin, että istumme viimeisen tunnin kollegan kanssa ideoimassa juttuja, jotka eivät ole aivan akuuteja. Virkistävää. Viime viikot ovat olleet tosi tiukkoja, joten hetki luovemmalle ajatustyölle tulee tarpeeseen. Varttia vaille neljä lyömme pillit pussiin ja lähdemme tahoillemme hakemaan lapsia. Kerrankin hyvissä ajoin.

Soitan esikoiselle perinteisen varmistuspuhelun: treenikamat päälle ja loput kassiin. Poikkeuksellisesti ennätämme lasten kanssa syödä yhdessä iltaruoan tässä välissä. Normaalisti esikoinen lämmittää itselleen sapuskaa ja on jo pihalla valmiina odottamassa, kun kurvaan nuorempien kanssa häntä hakemaan. Yleensä jatkamme matkaa kohti treenipaikkaa ilman että edes sammutan auton välillä – hyvällä tuurilla olen muistanut napata pienemmille mukaan ensiavuksi juomista ja pientä purtavaa. Nyt tuntuu luksukselta istuttaa kolmikko pöytään, lämmittää lohipastaa, pilkkoa vihanneksia ja kysellä päivän tunnelmia. Puoli tuntia pelivaraa tässä alkuillan hetkessä tekee tosi paljon, ja normaali kiireen tuntu on poissa.

Tänään kaikki menee putkeen. Puoliso saapuu töistä kreivin aikaan, eikä minun tarvitse pukea kuopusta uudelleen kuskausreissua varten. Hän jää tyytyväisenä katselemaan Pikku Kakkosta. Sillä välin mies ehtii syödä itse ja siivota keittiön ihmismäiseen kuntoon meidän jäljiltämme. Heitämme keskimmäisen kaverilleen kylään ja ajamme esikoisen kanssa toiselle puolelle kaupunkia. Hän ehtii treeneihin hyvissä ajoin. Tavallisena perjantai-iltana minulla on tässä kohtaa kova kiire palata kotiin ja saada nälkäisille nuoremmille lapsille pötyä pöytään. Nyt ei ole kiirettä. Ajan rauhassa kauppaan ja teen viikonlopun ruokaostokset. Ennätän jopa vertailla tuotteita ja miettiä, mitä viikonloppuna olisi kiva syödä. Turhan usein kauppareissut täytyy hoitaa ”autopilotilla”, päässä valmiina olevan listan mukaisesti, eikä sen kummemmalle funtsimiselle ole aikaa.

Seitsemän jälkeen ajan noukkimaan esikoisen treeneistä. Kotimatkalla haemme myös keskimmäisen kaverinsa luota. 

Kotona odottaa iltapala. Sen jälkeen lapset ovat aivan valmista kamaa iltatoimille ja nukkumaan. Meillä ei viikonloppuisinkaan jälkikasvu kuku. Olen siitä aika iloinen, koska en itsekään jaksa valvoa myöhään, mutta pieni hetki omaa aikaa aina välillä tulee tarpeeseen. Joskus ihmettelen ja ihastelenkin perheitä, joissa lapset saavat viikonloppuisin valvoa yhdessä vanhempiensa kanssa selvästi normaalia myöhempään. Eikö vanhemmille tule missään vaiheessa kaipuuta olla hetki ilman lasten läsnäoloa? Usein näissä perheissä lapset myös armeliaasti nukkuvat viikonloppuaamuisin vähän pidempään. Meillä näin ei tapahdu, kokeiltu on. Päin vastoin, vaikka olisivat valvoneet myöhään, heräävät etenkin nuoremmat lapset taatusti kukonlaulun aikaan – ja ovat sitten vain väsyneitä ja kärttyisiä koko päivän. Ei, meillä paras ratkaisu on säntillinen nukkumaanmeno suunnilleen samaan aikaan oli sitten arki tai pyhä. Pitkillä lomilla voidaan joskus vähän joustaa.

On minun vuoroni lukea isommille lapsille iltasatu ja vahtia, että pienin nukahtaa. Olen ajatellut sen jälkeen kaataa itselleni lasillisen viiniä ja katsoa ehkä vähän aikaa telkkaria. Nukahdan kuitenkin kuopuksen unta odotellessani ja nukun sikeästi aamuyöhön saakka. Puoli neljältä herään. Päähäni jysähtää suuri ja hankala työjuttu. Näin ei käy onneksi kovin usein. Minulla on myös hyviä keinoja, joiden avulla saan ohjailtua ajatukseni lempeämmille urille. Vähitellen tulen taas uneliaaksi ja saan nukahdettua. Unentarpeeni tuntuu pikkulapsiaikojen univelkavuosien jälkeen olevan teini-iän tasolla, joten yritän viikonloppuisin nukkua, nukkua ja nukkua niin paljon kuin mahdollista.

Aamulla heräämme koko perhe yhtä aikaa. Harvinaista. Normaalisti sovimme, että jompikumpi vanhemmista saa nukkua pidempään lauantai-aamuna ja toinen sunnuntaina. Yleensä myös esikoinen vetelee unta ainakin tunnin pidempään kuin sisaruksensa. Viikonloppuaamujen aamiainenkin syödään meillä tavallisesti usemmassa eri kattauksessa. Nyt olemme saman pöydän ääressä koko porukka ja naureskelemme tilanteelle. Hetkeä myöhemmin lähdemme ulos yhdessä – tavatonta tämäkin. Tavallisena lauantaiaamupäivänä isot lapset tuskin ennättävät ulos, koska annamme heidän kerrankin venyä yövaatteissaan niin pitkään kuin heitä huvitaa. Puoliso taas harrastaa yleensä lauantaipäivisin, mutta tänään hän on kotona. Teemme koko perheen voimin pihahommia aurinkoisessa säässä. Minulla on jatkuvasti absurdi olo ja ajattelen sitä, miten toisille perheille tämä on aivan normaalia; miten toiset perheet tekevät lähes kaiken yhdessä ja me tuskin koskaan mitään. Olemme tottuneet hajaantumaan porukoihin ja tykkäämme puuhailla erillämme. Emme ole esimerkiksi käyneet kymmeneen vuoteen kaupassa koko perheen voimin. Emme kertaakaan.

Tulen muita ennen sisälle. Puoliso ja lapset jäävät pihalle haravoimaan. Ripustan päivän ensimmäisen koneellisen pyykkiä, laitan seuraavan pyörimään ja valmistan lounaaksi riisiä ja kanaa. Nälkäinen kuopus aukoo suuta kuin linnunpoikanen ja haarukoi lautasensa tyhjäksi ennätysvauhtia. Vetäydymme viettämään siestaa. Tämä on se asia, jonka vuoksi haluan pitää perheemme viikonloput mahdollisimman tyhjinä ja hiljaisina. Aamupäivän ulkoilu, hyvä lounas ja pitkät päiväunet – siinä on kombo, joka saa ainakin minut elpymään täydellisesti arkiviikon rasituksista. Kun siihen vielä lisätään lasten pitkät leikit, illan yhteiset kokkailut, jokin hauska yhdessä katsottu tv-ohjelma ja rauhallinen iltahetki vain itselle, ollaan aika lähellä täydellistä rentoutumista. Tähän on tultu, tämän enempää minä en kaipaa.

Kuopus, mies ja minä nukumme lähes kolme tuntia. Sillä välin esikoinen on lähenyt kaverilleen ja keskimmäinen laittanut itselleen välipalaa. Keitän kahvit, ripustan pyykit, laitan vielä yhden koneellisen pyörimään ja lähden keskimmäisen kanssa pihalle potkimaan palloa. Illemmalla hänen kaverinsa tulee meille, samoin esikoisen kaveri. Minä ja kuopus lähdemme piipahtamaan ystäväni luona, puoliso jää kokkaamaan tortilloja. Kun palaamme kotiin, lasten kaverit ovat lähteneet. Isot lapset rakentavat yläkerrassa keskittyneesti legoilla, enkä tohdi keskeyttää heidän puuhiaan, vaikka kello on jo paljon. On hienoa, että he edelleen viihtyvät yhdessä, vaikka esikoinen alkaa olla jo teini-iässä. Minä istun hiirenhiljaa katselemassa, kun nuorimmaiseni yhdistelee magneettikuulia ja -pötköjä olohuoneen lattialla. Kuuntelen kellon raksutusta. Harvoinpa sitäkään ääntä meillä kuulee. Koko päivä on ollut tällainen: verkkainen, hämmästyttävän hiljainen, kiireetön.

Mies vie lapset nukkumaan. Minä saan rauhallisen tuokioni, lasin viiniä, hetken aikaa lukea kirjaa rauhassa. Olen tyyni, ja suurin onneni on olla juuri tässä. Hiljaisessa talossa, omassa rauhassa.

Sunnuntaipäivän rytmi on aivan erilainen. Joskus, jos olemme olleet lauantaina erityisen tehokkaita, saattaa sunnuntai olla se päivä, jolloin vain loikoillaan ja elvytään. Tällä kertaa pistämme hihat heilumaan. Edessä on karmea viikko työmatkoineen, iltakokouksineen, lasten harrastusnäytöksineen ja muine säätöineen. Aloitan aamun imuroimalla sata kiloa hiekkaa keskikerroksesta ja pesemällä vessat. Pyykkikone työstää viimeiset koneelliset lakanoita, ulkohousuja, aikuisten työvaatteita. Mies kerää vimmalla oksia pihalta, ne tullaan hakemaan heti maanantaina.

Soittelen puheluita ja yritän järjestää lastenhoitoa ja kuskauksia viikon hankalimmille illoille. Kuka vie keskimmäisen treeneihin keskiviikkona? Kuka ehtii katsomaan esikoisen esitystä perjantai-iltana? Kukaan ei pääse. Isovanhemmat ovat tavoittamattomissa, toiset tuhansien kilometrien päässä etelän-kodissaan, toiset töissään kiinni itsekin. Järjestän oman paluuni työreissusta niin, että ennätän esikoisen esitykseen juuri, jos otan taksin.

Tiskit, kierrätys, alkuviikon ruoat mahdollisimman valmiiksi. Koti sellaiseen kuntoon, että se palvelee meitä arkiviikon kiireessä ilman tukoksia ja yskähdyksiä. Puoliso kantaa kaupasta nopeasti valmistettavia ruoka-aineita. Tarvikkeita keittoon, pastaan ja kiusaukseen. Kassikaupalla maitoja, jugurtteja ja hedelmiä. Leipää ja juustoa. Evääksi sopivia myslipatukoita, rusinoita, kuivattuja aprikooseja, pillijuomia… Näitä me lataamme aina sunnuntaisin kaapit täyteen, jotta seuraava viikko sujuisi. Tsekataan harrastuskamat, eväsrasiat, vesipullot. Avaimet ja lompakot, puhelimet ja laturit. Onko läksyt tehty? Pitikö kouluun palauttaa joku paperi? Oliko teillä tiistaina uintia?

Iltapäivällä karkaan salille. Juoksen 45 minuuttia juoksumatolla ja teen päälle ylävartalon lihaskuntotreenin. Liikkumatta en jaksaisi hetkeäkään. Kun palaan kotiin, menemme saunaan. Pyykit ovat kuivumassa, kassit ja reput pakattuina, kalenterit synkronoituina. Iltapalan jälkeen peittelemme lapset sänkyihin ja avaamme vielä kerran puolison kanssa koneet ja puhelinten kalenterit. Toteamme, että tulevan viikon kuvioista selvitään, jos vain kaikki pystymme olemaan pikkuisen joustavia. ”Aikataulut menevät vähän tiukoiksi, mutta yritetään hoitaa asiat niin, ettei mitään menoja tarvitsisi siirtää tai perua.”” Hyvin me vedetään.” ”Toukokuu näyttää onneksi rauhallisemmalta.”

– – –

Yöllä sekä kuopus että keskimmäinen alkavat yskiä ja aamulla he ovat molemmat kuumeessa.

Millaisia teidän viikonloppunne ovat?