Laiskotellen

Minun piti kirjoittaa kiireestä. Vuosista, jotka ehkä juuri nyt ovat niitä ruuhkaisimpia. Väsymyksestä ja kaikkensa antamisesta. Mutta olennaisemmalta alkoivatkin tuntua kiireestä selviämisen keinot. Suvantohetket. Huili. Lepo. Laiskottelu. Jos jotakin olen viime aikoina oppinut, niin hölläämistä.

Kaikki taisi lähteä kesästä. Viime kesän pitkästä kesälomasta, jonka aikana elämä jotenkin nollaantui, hidastui, selkeni. Ehkä se oli tuo perheemme pienin, jonka kanssa elo on juuri nyt kaiketi intensiivisimmillään, kun lapsi on aktiivinen mutta vielä aika avuton. En voinut muuta kuin sitoutua keskittymään hänen tarpeisiinsa. Ehkä myös se vaikutti, että kaikkien lukuisien pikkulapsivuosien jälkeen olemme nyt tietoisesti aivan vihoviimeistä kertaa elämässä tätä vaihetta. Hyvin monet asiat tapahtuvat meille viimeisen kerran. Ja varmasti loman pituus vaikutti asiaan. Ennätin päästää irti arjesta ja upota leppoisuuteen. En muista, että sellaista olisi tapahtunut ainakaan viimeisten kymmenen vuoden aikana kovinkaan montaa kertaa.

Yhtäkkiä osasin pysähtyä. Rauhoittua. Olla vain siinä, lasteni kanssa, ilman että kaipasin minnekään muualle. Outo tunne. Makustelin ja tunnustelin sitä mielessäni koko kesän. Kuulostelin ja odottelin, milloin vanha ahdistus, vapaudenkaipuu, irti pääsemisen tarve ja epäoikeudenmukaisuuden tunteet iskisivät. Niitä ei kuulunut. Olin vain tyytyväinen. Tyytyväinen, onnellinen ja iloinen. Miten kummallista!

Olin kyllä kuluneen talven ja kevään aikana pohtinut paljon synkeitä, raskaita asioita. Ne liittyivät yhtäältä läheisiini mutta myös kauempana ympärillä tapahtuneisiin ihmiskohtaloihin ja monenlaisiin ajan ilmiöihin ylipäänsä. Minussa oli herännyt halu valita toisin: valita ilo, rakkaus, kiltteys, lempeys, armollisuus. Myönteisyys, huumori, valo, lämpö, läheisyys. Joustavuus ja suvaitsevaisuus. Voin kertoa, että sarkastinen ja raadolliseen realismiin taipuvainen minäni kohautteli välillä kulmiaan noille orastaville ajatuksille. Mutta yhä useammin huomasin, että siinä missä ennen minua olisi ottanut helvetisti päähän, olisin ollut huolesta suunniltani tai ärtymyksestä myrtsinä, olinkin vain tyyni ja sinut tilanteen kanssa. 

Ihmisen oikeus (ja jopa velvollisuus) kokea kielteisiä tunteita on aina ollut minulle pyhä, ja minua on suunnattomasti ärsyttänyt ajatus negatiivisten ajatusten blokkaamisesta. Olen ollut ja olen edelleen suuri tunteiden patoamisen ja täydellisen mielenhallinnan vastustaja, joten kyse ei ole siitä, että olisin muuttunut miksikään joogihipiksi. Minä vain lakkasin hermostumasta ja stressaamasta niin kamalasti.

Yhtäkkiä joidenkin elämässäni vaikuttavien ihmisten tapa nähdä jatkuvasti asioiden kielteiset puolet ja suhtautua vähän kaikkeen kiukkuisen kriittisesti, alkoi tuntua minusta tosi kurjalta. Tuli tunne, että en enää halua olla osa tuota; en enää halua kuulla tuota. Tapa nähdä maailma vastustettavien ja tuomittavien ja halveksittavien asioiden näyttämönä alkoi tuntua minusta melkein fyysisesti pahalta. En jaksanut enää kommentoida sellaisia keskusteluita. En enää halunnut kuulla niitä. Ja sitten huomasin, etten itsekään enää piitannut pikkuharmeista. Aloin kiinnittää huomattavasti aiempaa enemmän huomiota hyvään. Siis hyvyyteen. Ihmisten hienoihin piirteisiin ja eleisiin, sekä arjessani että yleismaailmallisesti. Pieniin onnellisiin sattumuksiin. Asioihin, joista kannatti olla kiitollinen. Kiitollinen – siinä kanssa yksi sana, joka on aina aiheuttanut minussa vähän puistatuksia kaiken pateettisuutensa ja porvarillisuutensa ja uskonnillisuutensa vuoksi. Mutta ilman sen kummempia ponnistuksia aloin yhtäkkiä, varsin kaoottisen ja kuormittavan elämäntilanteen keskellä tuntea enemmän kiitollisuutta kuin angstia. Outo juttu.

Eikä siinä vielä kaikki, aloin myös suhtautua rauhallisemmin ja kärsivällisemmin jälkikasvuuni. Pinnani piteni, pidin lapsia paljon aiempaa enemmän sylissäni, nauroin heidän kanssaan. Jaksoin ja ennätin kuunnella. Silittää. Rakastaa. Ei ihan pieni juttu.

Ja sitten jotenkin vain päästin irti kiireestä ja suorittamisesta. Ei sillä, että olisin koskaan ollut pätkääkään tunnollinen ihminen, katinkontit. Mutta tällaisessa elämäntilanteessa lasten, töiden, remonttien sun muiden ristipaineessa ihminen joutuu venymään vaikkei olisikaan mikään kummoinen suorittajatyyppi. Olin ehkä vähän uponnut siihen suohon. Takaraivossa tapasi takoa koko ajan lista pakollisista hommista, muistettavista velvollisuuksista, kiinni pidettävistä aikatauluista, kaikesta siitä, jota minun. Piti. Koko. Ajan. Hoitaa. Ja. Hallita. Saattaa olla, että pikkuriikkistä marttyyrinvikaakin oli havaittavissa aika-ajoin.

En sano, että elo tässä ja nyt olisi mitenkään erityisen leppoisaa. Ei se ikinä ole, jos on paljon eri-ikäisiä lapsia, harrastuskuvioita hitommoinen määrä, huushollit, duunit, reissut, suvut ja sukupolvet, ihmissuhteet, identiteettiprojektit, koko setti. Mutta yhtäkkiä aloin vain rauhoittua. Aloin pysähtyä hetkiin. Hengittää syvempään juuri niinä kaikkein kiireisimpiä minuutteina, kun olin katraineni tai töineni jo pahasti myöhässä eikä mitään enää ollut tehtävissä tilanteen pelastamiseksi. Tai kun ihmissuhderintamalla kone sakkasi ja näytti syttyneen palamaan. Tai kun huoli jostakusta läheisestä kasvoi niin suureksi, että rintaa puristi. Hengittelin vain.

Aloin pistää pois puhelimen, sammuttaa telkkarin, sulkea tietokoneen. Opin varastamaan itselleni hetkiä. Jäin kuljeksimaan tilaisuuden tullen. Katselin taivaalle. Rupesin äkkäämään ne tilanteet, jolloin minua ei kaivattu ja käytin ne häikäilemättä hyväkseni. Pötköttelin. Maleksin. Otin torkut. Aivan ennen kuulumatonta!

Mitä enemmän löysin ja anastin omia tuokioita, aikaa pohdiskella, tuijotella kaukaisuuteen, vetää henkeä…sitä parempi, näin uskallan väittää, äiti, ihminen, työntekijä ja puoliso minusta alkoi tulla. Ei mikään täydellinen, kuka hitto nyt täydellisyydestä edes piittaa, mutta parempi.

Ennen ehkä taisin ajatella niin, että kunhan vain olen tosi reipas, niin kaikki järjestyy. Nyt olen alkanut oivaltaa, että kunhan vain laiskottelen ja hidastan mahdollisimman paljon, niin kaikki todellakin järjestyy.

huulet.jpg

Olen jopa alkanut käyttää taas huulipunaa. Ihan vain huvin vuoksi, ensimmäistä kertaa sitten lukiovuosien. Talking about one relaxed mama!

Suhteet Oma elämä Liikunta

Lentämisen alkeet

Pidän niin sanotuista ruuhkavuosista. Nautin siitä, että elämä on täyttä ja monipuolista, täynnä erilaisia tasoja, rytmejä ja sävyjä. Olen hyvä organisoimaan ja säätämään. Kun on suvantohetki, nautin siitä täysillä. Osaan mielestäni hyvin rauhoittua ja hiljentyä myös arjen kiireen lomassa. Saan paljon iloa, kun hommat rullaavat. (Tällä jengillä se ei aina ole itsestään selvää.)

Mutta. Tämä elämä, jota tässä perheenä elämme, ei ole minun show’ni. En ole tarinan ainoa ohjaaja enkä edes käsikirjoittaja (vaikka olenkin tämän blogin päähenkilö). Välillä toivon, että olisin koko sirkuksen yksinvaltainen tirehtööri, mutta todellisuudessa perhe-elämä on minulle hyvä koulu juuri sen vuoksi, että minun on pakko oppia ottamaan huomioon liuta muita ihmisiä. Heillä on (lapsillakin kasvaessaan enenevissä määrin) omat näkemyksensä, prioriteettinsa, temperamenttinsa, menonsa, halunsa, rytminsä, toimintatyylinsä ja makunsa asioiden suhteen.

Olen aika itsenäinen ihminen, mutta uskon, että laumassa toimiminen tekee minulle hyvää. On opittava sietämään tietty määrä minusta itsestäni johtumatonta kaaosta. On osattava olla toimelias, kun on hyvä sauma toimia. On osattava riittävän usein rauhoittua ja rauhoittaa kodin hulina, vaikka omassa päässä surisisi sata asiaa yhtä aikaa. On maltettava ottaa lapsi syliin, kuunnella kertomus koulusta, vastata kysymyksiin, rakentaa torni, googlata oikea fakta, seurata nettipelin etenemistä. Keskustella, perustella, lohduttaa, halata. Puhua puolison kanssa muustakin kuin ostoslistasta. On löydettävä itsestään ymmärrystä toisten perheenjäsenten kaikenlaiselle keskeneräisyydelle ja epätäydellisyydelle. Ja, mikä tärkeintä, on kohdattava alituiseen oma keskeneräisyytensä ja epätäydellisyytensä. Tultava armeliaammaksi, viisaammaksi, harkitsevammaksi, rakastavammaksi. Tämä on hyvä matka!

Kun yhtälössä on mukana epäsäännöllistä ja matkustamista vaativaa työtä tekeviä aikuisia, pieni, huolenpitoa vaativa lapsi, keskikokoinen, touhuamista ja osallistumista vaativa lapsi sekä iso, harrastava ja tarkalla korvalla kuuntelemista vaativa lapsi, voi vanhempien oma aika olla kortilla. On ihmisiä, jotka porskuttavat nämä vuodet reippain mielin kaipaamatta sen suuremmin aikaa itselleen. En kuulu heihin. Viihdyn yksin ja saan voimaa yksin olemisesta. Viihdyn myös ystävieni seurassa ja kuihdun henkisesti, jos en pääse aika-ajoin viettämään aikaa heidän seurassaan. Niin ikään puolison kanssa kahdestaan vietetty aika pitää ainakin meidän tapauksessamme liiton hengissä. Viime vuosina on ollut useita vaiheita, jolloin olen joutunut luopumaan pitkiksi ajoiksi sekä yksinolosta, ystävien seurasta että kahdenkeskisistä hetkistä puolison kanssa. Kun mukaan on lisätty vielä pitkät vähäuniset jaksot ja liikunnan puute, jälki ei ole ollut kovin kaunista. Jotakin olemme oppineet.

1. Molemmat vanhemmat tarvitsevat viikoittain aikaa omalle harrastukselleen.
2. Minun on saatava tehdä välillä asioita yksin, muuten tulen onnettomaksi.
3. Puolison on saatava välillä keskustella minun kanssani muustakin kuin siitä ostoslistasta, muuten hän tulee onnettomaksi.
4. Kun henkilö on väsynyt, hänen on ennemmin tai myöhemmin saatava nukkua. Tämä järjestetään keinolla millä hyvänsä.
5. Ystävien seurassa vietetyn illan jälkeen kotiin palaa aina iloisempi, jaksavaisempi ja virkeämpi puoliso. (Tähän liittyen ks. tarvittaessa myös kohta 4.)

Teoriassa näin. Käytäntö on valillä melkoista räpiköimistä. Toistakymmentä vuotta tässä on jo tahkottu, mutta opetteluasteella ollaan edelleen.

Taivas.JPG

Kun löytää välillä aikaa katsella taivasta, pysyvät jalat paremmin maan pinnalla.

 

 

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Mieli