Toukokuu on kiireinen, kuten aina. Vedän töissä isoa hanketta ja tärkeän välietapin lähestyminen pistää minut aika koville. Monena iltana joudun sanomaan lapsille, etten pääse lukemaan iltasatua, vaikka olisi minun vuoroni. ”Iskä lukee.” Istun läppärin kajossa, kun muu perhe jo nukkuu. Mies käy työhuoneen ovelta toivottamassa hyvät yöt ja minä mutisen jotakin sinne päin. Ajatukset kiinni asiakirjoissa ja niiden liitteissä.

Herään aamulla viiden ja puolen tunnin unien jälkeen, ja tuntuu, että kuolen. Aamutoimet ja lähtö. Kaaos! Ohjeita, kehotuksia, pyyntöjä, ukaaseja, muistutuksia, kehuja, tsemppauksia, kysymyksiä, vastauksia, kinaa ja vääntöä, taktiikkapalavereja, pukemista, riisumista, ”nyt se puhelin pois” -komentoja. Hoputusta. Nämä kaksi tuntia heräämisestä siihen hetkeen, kun koko roikka on ovesta pihalla, saavat sykkeeni nousemaan todella pahasti. Voimat ovat vähissä, kun lopulta itse fillaroin työpaikalle. Marssin työpisteelleni ja kiinnitän sermiin punaisen ”ei saa häiritä” -lapun. Aikataulu ja deadline jyskyttävät koko ajan takaraivossani.

Iltapäivällä pyöräilen toimistolta kotiin. Kuopus takana pyörän istuimessa, tietokone edessä korissa. Kotona koululainen kavereineen on syönyt kaapit tyhjiksi. Hyvä, eivät siis tarvitse ruokaa hetkeen. Lämmitän kuopukselle porkkanalättyjä ja pilkon sekaan kurkkua ja paprikaa. Hän haluaa syödä ulkona, ja mikäs siinä, koska ilma on kaunis. Lapselle kattaus puutarhapöydälle, itselle kone mukaan. Onneksi langaton verkko kantaa hyvin pihalle saakka.

Esikoinen kurvaa fillarilla pihaan. Hänellä on kaksikymmentä asiaa minulle toimitettavanaan. Kuuntelen, lausun mielipiteitä, annan luvan, en anna lupaa, nostan peukkua ja pohdin hänen kanssaan, olisiko hänen järkeä perustaa yritys. Liikeidea on kuulemma timanttinen. Kerron faktoja ja olen kannustava mutta realistinen. Samaan aikaan työt odottavat. Pakko antaa niiden odottaa hetken aikaa. En halua olla se äiti, jonka luota teini kääntyy kannoillaan, koska aikaa juttelemiselle ei ole.

Sitten työt keskeytyvät toden teolla. Kuopus on kipaissut sisälle ja pissannut nahkasohvalle. Keskimmäisen kaveri on näköjään saanut osansa liikkeellä olevasta vatsatautiepidemiasta. Lähetämme hänet kotiin toipumaan. Esikoinen on alkanut laittaa itselleen ruokaa, kattila kiehuu äkäisesti levyllä. Lasta ei näy missään. Mummo soittaa. Siis oma mummoni. Yhdeksänkymppinen. En enää jätä vastaamatta hänen puheluihinsa. Koskaan ei tiedä, mikä niistä on viimeinen. Olohuoneessa on kamala mökä konsolipelin tiimoilta, pakenen luuri toisella korvalla, käsi toisella takaisin ulos. Kuopus viilettää siellä nakuna. Pyydystän hänet puhelun yhä jatkuessa. Pihaan ilmestyy esikoisen bestis, joka näyttäisi seisahtavan kiinnostuneena tutkimaan konettani. Minulla on siellä kohtalaisen tärkeä sähköposti vaiheessa ja hätistän bestiksen sisälle.

Hetken rauha. Esikoinen kuvaa kavereineen videoita omassa huoneessaan. Keskimmäinen ja frendi lähtivät pyöräilemään.. Kuopus katsoo telkkaria. Jätän ulko-oven auki hätähuutojen varalta ja hipsin takaisin pihalle koneeni ääreen. Teen vartin töitä lintujen liverryksessä. Akut latautuvat ja hommat etenevät. Hyvä!

Mies saapuu pihaan. Samaan aikaan keskimmäinen talsii pihaan ja kertoo että vatsaan sattuu. Mies huikkaa sisältä, että kuopus on irrotellut tv:stä jotakin piuhoja. Katson hetkeni tulleen ja lupaan auliisti, että voin hoitaa kauppareissun. Nappaan mieheltä autonavaimet ja kaasutan tieheni. Jatkan töiden parissa sitten taas illalla. Mikäli keskimmäinen ei ala oksentaa. Olen juuri edeltävällä viikolla valvonut useamman yön esikoisen ja kuopuksen vatsatautien kanssa.

Teen tyytyväisenä massiiviset ruokaostokset ja purjehdin kärryineni kassalle. Kun puolet ostoksista on piipattu kassahenkilön ohi, alan kaivella kassista lompakkoani. Joka on jäänyt kotiin. Pahoittelen tilannetta myyjälle. Hän lupaa pitää tavarapaljouteni jemmassa sen aikaa, että ajan autolla kotiin, haen lompakon ja palaan jatkamaan ostotapahtumaa. Karautan kotiin. Rynnistän ulko-ovesta sisälle ja alan penkoa toista laukkuani. Perheenisä kuulostaa vain aavistuksen kireältä, kun kerron, että ostokset ovatkin itse asiassa vielä kaupassa. Hän on poissaollessani käyttänyt koko katraan pesulla ja istuttanut pöydän ääreen odottamaan tuota pikaa saapuvia iltapalatarvikkeita. ”Pikkuhetki, pikkuhetki”, rauhoittelen ja painelen taas ovesta ulos.

Onneksi asumme vain viiden minuutin automatkan päässä isosta marketistamme. Kassalla numero neljä odottavat viisihenkisen perheen loppuviikon ruoat. Tajuan, että pakkaseen meinatut sapuskat onkin pakko valmistaa nyt heti, tänä iltana, sillä ne ovat alkaeet jo sulaa. Maksan ja pyytelen anteeksi. Pakkaan kimpsuni ja kampsuni ja palaan kotiin ruokkimaan nälkäisiä linnunpoikaisiani.

Kun ajan kotipihaan, naapurin isäntä saapastelee jutulle. Asiana hänellä on se, että pihassamme rehottaa voikukkia. Tällä kertaa se. Kärsivällisesti selitän hänelle, että elämämme on pikkaisen kiireistä juuri nyt. Mutta että ehkä jo ensi vuonna meillä on aikaa ajatella voikukkia ja sen sellaista.

Hän ei ymmärrä. Hän ei koskaan tule ymmärtämään. Hän ei koskaan tule hyväksymään sitä, että naapurissa asuu huithapelien perhe, joka hoitaa haravoinnit syksyllä vasta juuri ennen ensilumen saapumista eikä nypi juolaheiniä perennapenkistä. Kun olen viime aikoina tehnyt normaalia enemmän töitä kotona, olen usein nähnyt hänet tonttiemme rajalla seisomassa kädet puuskassa, pihaamme katsellen. Jokin tunnollisuuteen ja kunnollisuuteen taipuvainen osa minussa on hirvittävän surullinen ja häpeissään siitä, ettemme pysty täyttämään hyvän naapurin kriteerejä pihamaamme osalta. Mutta valitettavasti en voi antaa sen puolen itseäni päästä valloilleen. Minulla ei ole aikaa eikä voimia ottaa sellaisia asioita käsittelyyn juuri nyt. 

Jatkan arkista puurtamista. Ilta. Yö. Aamu. Päivä. Pyydän pomolta luvan tehdä useamman etäpäivän putkeen. Saan työrauhan ja saan tehdä töitäni tukka sekaisin, rikkinäiset farkkushortsit jalassani. Lounasaikaan, ennen kuin koululaiset kotiutuvat, käytän puolitoista tuntia lepoon. Olen umpiväsynyt tästä keväästä. Työt ja arkinen sirkus. Koulun, päiväkodin ja harrastusten kevätkuviot, se metatyön määrä! Kotona kaikki kinostuu, mielessä kaikki kinostuu. Tiedän, että minun pitäisi nukkua enemmän. Huilata enemmän. Harrastaa liikuntaa. Pysähtyä. Mutta tämä nyt vain on tällainen vaihe.

Onneksi osaan ottaa itselleni pieniä levon hetkiä. Kiipeän portaat yläkertaan. Talo on hiljainen. Sataa vaihteeksi, ja minä rakastan sitä ääntä, kun sade ropisee peltikattoon. Menen makuuhuoneeseen ja kömmin peiton alle. Huone on hämärä ja viileä. Suljen silmäni ja vaivun uneen. Äiti nukkuu nyt. Projektin tehokas koordinaattori nukkuu nyt. Vaimo, tytär, naapuri ja lompakkonsa kotiin unohtava markettiasiakas nukkuu nyt. Taivaalla harmaat pilvet ajelehtivat, ja kun herään, sade on lakannut. Koko maailma on vihreä, tuoksuva ja raikas taas hetken aikaa.