Ainahan se on mielessä. Nimittäin kiire. Tai kiireen selättäminen. Ajoissa ehtiminen. Riittävä valmistautuminen. Kaiken muistaminen. Kiireestä stressaaminen ja rauhallisempien aikojen kaipuu.

Krista kirjoitti kauniisti kiireestä ja kiireettömyydestä. Kiirettähän voi kaiketi torjua ainakin kolmella eri tavalla:

1. Järjestää elämänsä niin, ettei tarvitse koskaan tehdä, mennä eikä ehtiä minkään tietyn aikataulun mukaan.
2. Ei välitä eikä stressaa, vaikka ei ehdi ja on säännöllisesti myöhässä.
3. Valmistautuu, ennakoi, muistaa, huomioi ja organisoi niin että ehtii ja on ajoissa.

Meidän viisihenkisessä perheessämme on juuri nyt aika kiireiset vuodet menossa. Ei meillä mitään ihmeellistä tapahdu, mutta kun on kaksi toimistoaikoina työssä käyvää aikuista, kaksi koululaista ja yksi päiväkotilainen sekä 1-3 harrastusta meistä kullakin, niin ei siihen kiireen tuntuun mitään sen ihmeempää vaaditakaan. Elämme aivan normaalia lapsiperheen arkea, mutta liikkuvia ja muuttuvia osia, muistettavia ja huomioitavia asioita ja ennen kaikkea aikatauluja on paljon.

Vuorokaudessa on 24 tuntia, ja yritämme pitää paketin kasassa niin hyvin kuin mahdollista. Töihin, kouluun ja päiväkotiin on ehdittävä ajallaan, se on selvä. Ruoka- ja nukkuma-ajoista pidetään meillä tarkasti kiinni. Harrastukset on valittu harkiten ja niiden on tuotava enemmän iloa ja energiaa kuin vietävä voimia.

Jotta arkemme sujuisi, olemme yrittäneet optimoida kaiken mahdollisen: ruoka- ja vaatehuolto, pyykit, tiskit, harrastusvälineet ja -varusteet, kaikkien hoitamiseen on vuosien aikana kehittynyt aika hyvät tavat ja rutiinit. Yleensä ruoka on pöydässä ajallaan, järkeviä välipaloja ja eväitä löytyy kaapeista joka tarpeeseen, kamat ja varusteet ovat helposti mukaan napattavissa, eikä pahoja pyykki- tai tiskikriisejä pääse syntymään. Tietty säntillisyys on omaksi parhaaksemme, se on opittu (välillä kantapäänkin kautta). Sen säntillisyyden ylläpitäminen vaatii kyllä aika paljon uutteruutta ja toimeliaisuutta. Mutta maksaa vaivan ja vähentää huomattavasti kiirepaniikkia.

Riittävä lepo ja kiireetön vapaa oleskelu on myös yritetty turvata. Sellaista rajaa ei meillä saa ylittää, että väsyisi liikaa tai ei koskaan ehtisi ”olla vaan”. Eivät saa lapset eivätkä saa aikuiset. Myös semmoista aikaa pitää jäädä, ettei vain lojuta raatoina erilaisten ruutujen ääressä. Vaan että ihan oikeasti myös pysähdytään kohtaamaan toisemme. Että jotain vuorovaikutustakin olisi! Ja leikille pitää jäädä aikaa, se on etenkin noiden kahden nuoremman lapsen elämässä vielä melkeinpä tärkeintä.

Lasten isohkot ikäerot takaavat perheessämme sen, että kukin lapsista saa ihan viikoittain myös omaa aikaa vanhempien kanssa, kun kaikilla on vähän erilaiset menot, touhut ja intressit. Se tekee hyvää ja ehkäisee yhtä kiireen inhottavaa lieveilmiötä, nimittäin sitä, että perheenjäsenet käyvät etäisiksi toisilleen. Minusta useamman lapsen perheessä on tosi hienoa se, että lapset yleensä muodostavat oman alayhteisönsä, ihan oikean pienryhmän. Mutta yhtä tärkeää on, että vanhemmille jää aikaa kohdata heistä jokainen välillä myös erikseen, rauhassa.

Ylipäänsä me vietämme kiitettävän paljon aikaa kaikilla mahdollisilla eri kokoonpanoilla. Ei ole mitään jumiutuneita klikkejä tai parivaljakoita. Kaikissa eri kokoonpanoissa on omat, toimivat dynamiikkansa. Viime aikoina olemme yrittäneet erityisesti löytää myös koko perheen yhteistä aikaa. Se on vähän uudempi juttu meillä, sillä pitkään olimme jo vanhempien työaikojenkin vuoksi harvoin kaikki yhtä aikaa maisemissa. Nykyään olemme myös viisikkona aika mainio tiimi.

Mutta se kiire. Ja ennen muuta kiireen tuntu. Siitä on viheliäisen vaikea päästä eroon.

Noista alussa esittämistäni kolmesta vaihtoehdosta ensimmäinen ei oikeastaan ole meille varsinainen vaihtoehto. Olemme valinneet sellaisen (ihan tavallisen) elämäntavan, johon kuuluvat työt, päivähoito ja harrastukset. Jos meillä olisi leikki-ikäistä lasta kotona hoitava ja koululaiset iltapäivällä kotiin vastaanottava vanhempi tai jos lapset eivät harrastaisi lainkaan, niin elämä olisi aivan erinäköistä. Väljyyttä olisi paljon enemmän. Mutta me haluamme elää näin.

Toisestakaan vaihtoehdosta en pidä. Myöhässä oleminen on minusta kamalaa, enkä halua opettaa lapsianikaan myöhästelijöiksi. Jos joku juttu alkaa tiettyyn aikaan, niin lähtökohtaisesti siellä ollaan ajallaan ja hyvin valmistautuneena. Ongelma on, että inhoan myös tulenpalavaa kiirettä, kaoottisia hässäkkälähtöjä ja viimetingassa paikkoihin ehtimistä. Sellainen tuntuu minusta aivan fyysisesti pahalta, niin syvälle sisään minuun on rakennettu tarve olla hyvissä ajoin paikalla.

Mutta. Vaikka olen mestariennakoija, niin usein meillä on silti kiire. Ja pakka leviämässä käsiin myös kaikkien muistettavien ja huomioitavien asioiden kanssa. Kärsin siitä! Ja siksi yritän tulla koko ajan taitavammaksi ja taitavammaksi tuossa listan kolmosessa. Olen aina ollut hyvä suunnittelemaan ja aikatauluttamaan. Olin jo silloin, kun olin itse lapsi ja nuori ja sompailin useiden eri harrastusten ja muiden kuvioiden kanssa vuodesta toiseen ilman sen kummempaa stressailua.

Vanhemmuus on silti pistänyt organisointitaidot koville. Yhden lapsen kanssa meillä ei kyllä ollut kiirettä juuri koskaan. (Esikoinen sattui olemaan vielä erityisen helppo ja sävyisä tapaus.) Kahden lapsen kanssa paikkoihin ehtiminen ja kaiken ennakoiminen vaati jo harjoittelua, ja silloin kun kaksi ensimmäistä olivat pieniä, aloimmekin jossain vaiheessa ensimmäistä kertaa kärsiä kiireestä ja myöhästelyistä. Mutta kun kaksikon vauva- ja uhmavaiheet oli selätetty, niin tilanne helpottui.

Vauvojen kanssahan on omat kommervenkkinsä, mutta esimerkiksi helpon ja ennakoitavan vauvan kanssa mitään katastrofaalisia lähtökiireitä ei välttämättä synny lainkaan. Uhmaikä on minun mielestäni ehkä haastavin paikka noiden lähtötilanteiden näkökulmasta. Uhmaikäinen on niin arvaamaton, eikä välttämättä tottele uhmapäissään ollenkaan järkipuhetta, uhkauksia tai lahjontalupauksia. Kriisitilanteet voivat  venyä ja vanhemman pinna katketa, kröhöm.

Juuri nyt meillä on perheessä samanaikaisesti uhmis, omiin ajatuksiinsa unohtuva pikkukoululainen ja vessaan somettamaan lukittautunut teini. Ihme että ylipäänsä ennätämme ikinä minnekään.

Meillä ei tällä hetkellä todellakaan edetä mitenkään ”lapsentahtisesti” silloin kun jonnekin on oikeasti ennätettävä. Ehei. Aamuisin nukutaan kyllä niin pitkään kuin suinkin on järkevää, mutta kun on heräämisen aika, niin sänkyyn ei jäädä venymään. Samoin iltaisin valot sammutetaan fiksuun aikaan, koska unen riittävästä määrästä on pakko huolehtia. Väsyneenä ja kiukkuisena ei kukaan jaksa (ketään eikä mitään).

Ruoat meillä syödään ajallaan, eikä niiden kanssa värkätä. Tarjolla on pääsääntöisesti lapsille maistuvia, monipuolisia ja terveellisiä vaihtoehtoja, ja niiden täytyisi sitten kelvata. Onneksi yleensä kelpaavatkin, koska minulla on alkanut olla katraan kasvamisen myötä vähän huono toleranssi ruokapöytätemppuilulle. Illan harrastuksissa tai keskellä yötä ei huvita rauhoitella nälkänsä vuoksi äkäistä lasta. Tuntuu että tämä tosiasia on mennyt jälkikasvullekin suht hyvin perille.

Lähdöt ja liikkumiset ovat myös olosuhteiden pakosta aika preussilaisia. Olisi mukava loruilla ja lauleskella kiireettä unenpöpperöinen lapsi sylissä tavallisena tiistaiaamuna. Seisahdella koululaisen kanssa tutkimaan jääkauden jälkiä kallioissa keskiviikkoiltaisin matkalla harrastuksesta kaupan kautta kotiin. Mutta arkena, silloin kun arkiset puuhat ovat käsillä, me emme kuitenkaan juuri loruile emmekä seisahtele. Me otamme ja lähdemme. Pakkaudumme autoon tai kävelemme rivakasti pysäkille. Joudumme ajoissa kouluun ja koulusta kotiin. Ehdimme töihin ja treeneihin.

En voisi kuvitella, että antaisin lapseni myöhästyä koulusta siksi että hänellä oli piirrustus kesken. Tai että harrastuskerta jäisi väliin koska ei tehnyt mieli kävellä. Tai että itse myöhästyisin töistä, kun jäimmekin päiväkotilaisen kanssa aamulla leikkimään sorminukeilla. Ehkä olen niuho, mutta minusta ajoissa oleminen ja sovittuihin menoihin ilmaantuminen on tärkeää.

Sen sijaan kiireen tuntua me välttelemme. Jos jotakin haluan opettaa lapsilleni, niin se on tämä: Suunnittele ja valmistaudu ajoissa ja lähde ilman tolkutonta kiirettä. Kun et joudu stressaamaan ehtimisestä, voit keskittyä hyvillä mielin ja itsevarmana mukaviin asioihin. Matkantekoon. Juttelemaan mennessäsi niitä näitä. Saapumaan rauhassa perille, asettautumaan ja ottamaan tilanteen haltuusi. Ainoastaan tämän vuoksi kannattaa minusta olla säntillinen, hoitaa asialliset asiat ja olla ajallaan valmis: Kun et joudu toimimaan kiireessä ja paniikissa, vaan ennakoit, saat palkinnoksi rauhaa ja rentoutta.

Ja toden totta, välillä osaamme jo tämän. Vaikka elämä on juuri nyt ehkä ihan kiireisimmillään, me entistä useammin onnistumme. Aloitamme ajoissa. Hoidamme pakolliset hommat yhteistuumin kuin hyvin rasvattu koneisto – ja saamme palkinnoksi rauhaa ja rentoutta. Ehdimme ajoissa kuka minnekin, eikä kenenkään otsasuoni pullistu kertaakaan. Kukaan ei sähise, riuhdo eikä heittäydy. Joskus me oikeasti selviämme kiireestä ilman kiireen tuntua. Ehkä 35 prosenttia kerroista selviämme. Se on enemmän kuin ei koskaan. Ja minusta hyvä saavutus näillä reunaehdoilla, jotka meillä on.

Se, että välttää kiireen tuntua ja ahdistunutta tunnelmaa, on minusta jopa tärkeämpää kuin varsinainen kiireettömyys, jonka takana usein ainakin lapsiperheissä on aikatauluttomuus. Me emme ole valinneet aikataulutonta elämää.

Paitsi silloin kun arjen kiireet, menot ja ehtimiset eivät ole päällä.

Silloin kun ei tarvitse joutua minnekään, me yritämne olla niin joutilaita kuin mahdollista. Tämänkin haluan lasteni oppivan: Kun sinulla on vapaa-aikaa, olet vapaa. Jos ei ole velvollisuuksia tai aikataulutettuja menoja hoidettavana, ei kannata suorittaa ja touhottaa. Ota oma aikasi. Hiljennä ja pysähdy vaikka niille sijoillesi. Kuulostele ja nauti. Elämässä saa olla erilaisia rytmejä

Tämän vuoksi me aikataulutetun arjen vastapainoksi rauhoitamme elämää vähän joka nurkalta. Päivissä pitää olla vapaahetkiä ja arkiviikossa vapaailtoja, myös aikuisilla. Pidämme viikonloput ja loma-ajat niin tyhjinä kuin mahdollista. Emme ylipäänsä kerää itsellemme mitään ylimääräistä. Kutsut, riennot, retket, luottamustehtävät, vapaaehtoistyö, kivoja, hienoja juttuja kaikki. Mutta ei nyt, ei tähän ruuhkaan. Peruspaketin pystymme pitämään kasassa, rönsyjä voi lisäillä sitten kun lapset vähän kasvavat ja elämä rauhoittuu.

Usein ajattelen, että onneksi, onneksi meillä ei ole lemmikkieläimiä. Ja onneksi lapsemme ovat kotioloissa aika rauhallisia ja omissa touhuissaan viihtyviä, jolloin aikuiset voivat keskittyä omiin askareisiinsa. Onneksi meillä on turvallinen piha, jossa lapset voivat pelkällä ovenavauksella ulkoilla ilman että heidän kanssaan täytyy aina asioikseen lähteä. Onneksi isot lapset pärjäävät jo itsekseen kotona ja pieninkin lyhyitä aikoja esikoisen kanssa. Se tuo uskomattoman paljon joustoa arjen säätöihin. Onneksi meidän lapset vetäytyvät yleensä hyvissä ajoin yöpuulle. Se tuo aikuisille suvantohetken vauhdikkaisiin päiviin. Onneksi kaikki arkemme tärkeät kiintopisteet, koti, koulu, päiväkoti, työpaikat ja harrastuspaikat ovat muutaman kilometrin säteellä toisistaan. Kaikkialle pääsee tarvittaessa nopeasti bussilla ja fillarilla.

Ja onneksi meitä on tässä hyvä, tasavahvuinen ja tasa-arvoinen aikuisparivaljakko perheen elämää luotsaamassa. Se jo usein puolittaa kiireen.

Onko teillä kiirettä?