Sielukoulun penkillä
Toimittaja Jenny Lehtinen koki ahdinkoa ruuhkavuosien ikeessä ja päätti kokeilla Sielukoulua. Tietoisuustaidoista ja mindfulnesista puhutaan paljon, ja olen itsekin näihin ajattelutapoihin tutustunut jo työnikin puolesta. Joitakin oppeja taidan arjessani toteuttaakin. Mutta enimmäkseen koen tietoista läsnäoloa vain silloin kun tilanne on rauhallinen ja hallinnassa. Miten sitä samaa tyyneyttä ja rauhaa saisi tuotua myös niihin kaoottisiin hetkiin, kun pakka hajoaa ja pää tuntuu räjähtävän?
Ehkä Sielukoulu voisi auttaa minuakin.
Ensimmäisenä tehtävänä oli miettiä asioita, joista pitää.
”Mieti hetki tämänhetkisen elämäsi sisältöä. Millainen on tavanomaisen päiväsi tai viikkosi? Pohdi, miten paljon käytät aikaasi esimerkiksi työhön, opiskeluun, perheeseen, ystäviin tai harrastuksiin. Miten nämä asiat ovat suhteessa toisiinsa: mihin siis panostat ja mihin et? Kirjoita nämä asiat ylös ja piirrä tilanteestasi käsitekartta.
Näkyvätkö tärkeinä pitämäsi asiat arjessasi vai haluaisitko muuttaa jotakin? Jos haluat, valitse pieni asia, jonka voit muuttaa vaikka heti.”
Olin tunnollinen koululainen ja sutaisin seminaarin tauolla pari piirakkakuviota arjestani.
Aluksi tarkastelin tavanomaista päivääni. Kuinka esimerkiksi työhön ja perheeseen käytetty aika suhteutuvat niin sanottuun omaan aikaan? Tunkeeko työ vapaa-ajalle? Jääkö aikaa levolle?
Kuviosta näkee, että työhön ja perheeseen käytetty aika ja oma aika vaihtelevat arjessani aika mukavasti. Levollekin näyttäisi jäävän tilaa, tosin tuo 7,5 tuntia unta ei aivan riitä minulle. Tuntuu, että kärsin jatkuvasta ”puolen tunnin univajeesta”.
Tuosta illan perheajasta nipistän 1-2 iltana viikossa puolitoista tuntia ja harrastan liikuntaa. Toisaalta en myöskään tee joka ilta klo 21-22.30 töitä. Tällä hetkellä yritän tehdä niitä mielellään vain yhtenä iltana viikossa.
Arki ja viikonloppu eroavat luonnollisesti toisistaan ajankäytön suhteen. Viikonloppuisin työn osuus on minimaalinen (mutta ei aina täysin olematon) kun taas perheaikaa on runsaasti. Omaa aikaa on suunnilleen saman verran kuin arkena, ja jos tapaan ystäviäni, osa perheajasta (tai uniajasta) muuttuu omaksi vapaa-ajaksi.
Oma aika onkin jännä juttu. Olen näköjään onnistunut järjestämään arkeni siten, että minulla on sitä vähän joka välissä. Aamuisin usein tunnin verran, kun toiset jo lähtevät ja minä jään vielä kotiin. Päivällä saatan käyttää tunnin omiin asioihini, jos työt sen sallivat. Työni on varsin joustavaa ja vastaan pitkälti itse omasta ajankäytöstäni, joten saatan väljänä päivänä pitää iltapäivällä spontaanin breikin työhommista ja hoitaa omia juttujani, vaikka toimistolla istunkin. Samoin iltaisin minulla on lasten mentyä nukkumaan lähes aina hetki aikaa vain itselleni.
Omaa aikaa siis on ihan perusarjessa, vaikka se onkin ripoteltuna pieniksi tuokioiksi pitkin vuorokautta. Mutta onneksi edes siten.
Kuntaliitolle kiitos tämän self help -postauksen mahdollistamisesta. Kuvion laatimiseen vaadittiin murtolukuja ja niillä suoritettuja vaativia kertolaskuja. Bloggaajan aivokapasiteetista noin 2/3 lakkasi laskusuoritusten jälkeen toimimasta, minkä vuoksi hänen panoksensa seminaarin jälkimmäiseen puoliskoon jäi heikoksi. Suositellaan bloggaajalle alakoulun matematiikan kertauskurssia.
Jos arkisen ajankäyttöni jakaisi ronskisti viikonpäiville, tilanne näyttäisi suunnilleen tältä: viikon aikana käyttäisin kaksi päivää työntekoon ja kaksi perheen hyväksi. Pari päivää viettäisin untenmailla ja yhden päivän puuhaisin omiani. Aika hyvä tilanne kolmen lapsen työssä käyvälle äidille, vai kuinka?
Sielukoulun ensimmäisen tehtävän tärkein osuus tulee tässä:
Teenkö sitä, mistä pidän? Näkyvätkö tärkeinä pitämäni asiat arjessani?
Jotta pääsisin tärkeiden ja rakkaiden asioiden jäljille, kirjoitin niistä seminaarin jälkeisessä voipuneessa flow-tilassa ratikassa istuessani listan ilman että harjoitin minkäänlaista itsesensuuria. Siitä tuli tällainen:
- hiljaisuus
- onnellisen oloiset lapset
- lukeminen
- karun kauniit maisemat
- puolison empaattisuus
- ystävien tapaaminen
- oivallukset työssä
- lasi hyvää viiniä
- liikkuminen luonnossa
- klassinen musiikki
- ihanat unet
Jaa-a. Hiljaisuutta, kirjoja, maisemien katselua, viiniä, musiikkia ja unta on ulottuvillani tarvittaessa joka vuorokausi, sen kun vain pysähdyn ja nautin niistä. Samoin työni on ilokseni niin kiinnostavaa ja antoisaa ja täynnä inspiroivia ihmisiä, että koen työonnea ja hyviä oivalluksia lähes joka päivä. Lucky me.
Onnelliset lapset vaativat minulta läsnäoloa. Sitä, että arjen tohinan keskellä ennätän heittäytyä heidän sekaansa sohvalle tai istahtaa kaveriksi iltapalalle. Että jaksan kuunnella heidän vitsejään ja nauraa niille. Että suostun lukemaan koululaisille iltasadun meidän aikuisten sängyllä, saman peiton alla, kylki kyljessä. Ei kovin paljon vaadittu.
Puolison empaattisuus on yksi elämäni suurimpia onnentuojia. Hänellä on uskomaton tilannetaju ja saman köyden vetämisen taito, kun niikseen tulee. Tämä vain edellyttää minulta vastavuoroisuutta. Tai edes sitä, että muistan kiireen lomassa pysähtyä välillä huomioimaan toisenkin. Kysyä vaikka, että miten menee. Tulla toisinaan iltaisin omasta ”nyt mä kaipaan vain rauhaa ja hiljaisuutta” -kuplastani. Ottaa huomioon. Erakolle välillä vaikeaa, mutta kannattaisi.
Liikkuminen luonnossa pomppasi listalle alitajunnasta ja yllätti itsenikin. Tokihan kaikki luonnossa viihtyvät, kai? Ja kyllä minusta on kiva olla ulkona, kävellä metsässä, lenkkeillä puistossa, istua järven rannalla, pyöräillä hiekkatietä. Mutta arjessa valitsen kyllä lähes aina tehokkaan (käytetty aika suhteessa hikipisaroiden määrään) kuntosalitreenin tai ryhmäliikunnan. Osin tietenkin siksi, että maksan niistä sievoista kuukausimaksua. Mutta jos minun sieluni syövereistä kerran pulppuaa tällainen mystinen tarve liikkua luonnossa, niin ehkä sitä täytyisi tehdä vähän useammin.
Siinäkö on vastaus mielenrauhan ja tietoisen läsnäolon löytymiseen? Mennä metsään? Aion kokeilla!
