Vaikeasti tavoitettava
Puhelin soi kesken arki-illan pahimman hässäkän.
”Pirkko Pirkkolainen Suomen Kulta- ja hopeakierrätys ooyystä iltaa. Olisko sulla hetki aikaa? Kuten joka kodista, varmasti teiltäkin löytyy rikki menneitä koruja, parittomia korviksia ja muita kulta- ja hopeaesineitä, jotka vaan kuljeksivat nurkissa…”
”No ei oikeastaan. Voi meillä jotain olla, mutta… Mulla on tässä itse asiassa…”
”Kyllähän joka perheessä nyt parittomia korvakoruja…”
”Meillä ei ole kenelläkään reikiä korvissa.”
”No mutta katkenneita kaulaketjuja ainakin on kaikilla…”
”Sori, mutta mulla on tässä vähän tilanne päällä. Pitää ruokkia lapset ja lähteä kuskaamaan harrastuksiin. Että jos…”
”Kyllä teiltä varmasti jotain löytyy. Katsotte ajan kanssa…”
”Mulla on tässä vähän huonosti nyt vapaa-aikaa sellaiseen.”
”Jos minä soitan uudestaan. Käykö huomenna?”
”Olen valitettavasti loppuviikon työmatkalla.”
”No entäs ensi viikon alkupuoli?”
”Alkuviikon illat on ihan tukossa, en kyllä ehdi…”
”No mites ensi viikon loppupuoli?”
”No olen kyllä silloinkin illat aikalailla kiinni noissa lasten hommissa. Että…”
”No minä soitan parin viikon päästä taas. Kiitos hei.”
Parin viikon päästä puhelin soi, kun ajan autolla.
”Pirkko Pirkkolainen Suomen Kulta- ja hopeakierrätys ooyystä iltaa. Soittelin tuossa aikaisemmin. Kuten joka kodista, varmasti teiltäkin löytyy rikki menneitä koruja, parittomia korviksia ja muita kulta- ja hopeaesineitä, jotka vaan kuljeksivat nurkissa…”
”No mä ajan tässä autoa, ja on tässä nyt aika kiireinen tämä ilta.”
”No minä soitan toisena iltana.”
”Nää mun illat on kyllä aina tällaisia. Eikä meillä ole oikein niitä korujakaan. Että ei ehkä kannata soitella.”
”No, katsotte ajan kanssa, kyllä teiltä täytyy JOTAIN löytyä.”
”EI OLE AIKAA EIKÄ KORUJA. Mun täytyy nyt lopettaa. Kiitos hei.”
– – –
Puhelin soi alkuiltapäivästä, kun keräilen papereitani palaveria varten. Päätä jomottaa, sillä olen valvonut yön kuumepotilaan kanssa.
”Jaana Jaanalainen Auttakaa Lapsia äryystä hei. Kiinnostaako lasten oikeudet? Meillä olisi…”
”Anteeksi, mutta mulla on just palaveri alkamassa. En nyt pysty puhumaan.”
”Seeeeelvä, minä soittelen paremmalla ajalla.”
Puhelin soi samana iltana kello 17.10 juuri kun parkkeeraan fillaria päiväkodin portin viereen. Olen pahasti myöhässä.
”Jaana Jaanalainen Auttakaa Lapsia äryystästä hei. Kiinnostaako lasten oikeudet? Meillä olisi…”
”Anteeksi, mutta mä olen just menossa hakemaan lasta päiväkodista, että…”
”Seeeeelvä, minä soittelen paremmalla ajalla.”
Puhelin soi seuraavana aamuna, kun olen lenkillä. Pakko käyttää välillä hyväksi työaikaliukumaa, että ehtisi urheilla tämän kaiken keskellä.
”Jaana Jaanalainen Auttakaa Lapsia äryystä hei. Kiinnostaako lasten oikeudet? Meillä olisi…”
”Anteeksi, mutta mä olen just lenkillä, enkä oikein pysty…”
”Seeeeelvä, minä soittelen paremmalla ajalla.”
Puhelin soi jälleen iltapäivällä, kun olen kirjoittamassa kiireellistä uutista. Aikaa on viisi minuuttia ennen kuin täytyy lähteä viemään keskimmäistä hammaslääkäriin.
”Jaana Jaanalainen Auttakaa Lapsia äryystä hei. Kiinnostaako lasten oikeudet? Meillä olisi…”
”Anteeksi, mutta mulla on tässä nyt työkiireitä.”
”Seeeeelvä, minä soittelen paremmalla ajalla.”
Sen jälkeen puhelin ei soi moneen päivään. Mutta seuraavalla viikolla se taas soi. Olen juuri pukemassa vastaan hangoittelevaa lasta kuravaatteisiin samalla kun kinaan teinin kanssa siitä, voivatko hiukset roikkua silmillä vai eivätkö.
”Jaana Jaanalainen Auttakaa Lapsia äryystä hei. Kiinnostaako lasten oikeudet? Meillä olisi…”
”Anteeksi. Nyt on tosi huono hetki. Ei mulla taida muunlaisia ollakaan. Sovitaanko niin, että mä yritän saada nyt ensin nämä omien lasten oikeudet kuntoon. Palaan teille päin, ryhdyn kuukausilahjoittajaksi ja alan vapaaehtoistyöhön heti kun lapseni ovat täysi-ikäisiä.”
– – –
Puhelin soi kesken palaverin. Hiton ärsyttävää.
”Heikki Heikkiläinen tässä Kiva Pankista hei. Soittelen näistä eläkevakuutusasioista tässä…”
”Sori, olen palaverissa. Kiitos sulle ja hei.”
Puhelin soi, kun yritän pysyä pystyssä ruuhkabussissa kantamusteni kanssa.
”Heikki Heikkiläinen tässä Kiva Pankista hei. Soittelen näistä eläkevakuutusasioista tässä…”
”Sori, olen tässä bussissa. En nyt pysty, kiitos hei.”
Puhelin soi, kun vaihdan kakkavaippaa.
”Heikki Heikkiläinen tässä Kiva Pankista hei. Soittelen näistä eläkevakuutusasioista tässä…”
”Sori, nyt on huono hetki. Kiitos moi.”
Puhelin soi, kun minulla on ensimmäinen rauhallinen hetki ties kuinka pitkään aikaan. Muu perhe on ulkona ja olen juuri oikaissut sohvalle hyvän kirjan kanssa. Alkuillan aurinko paistaa matalalta ja olo on raukea.
”Heikki Heikkiläinen tässä Kiva Pankista hei. Olen yrittänyt soitella sulle näistä eläkevakuutusasioista…”
”Sori nyt, mä olen tosi vaikeasti tavoitettava. Mutta mä en oikeasti ole kiinnostunut…”
”Niin, kun sulla ON tämä neljä vuotta sitten otettu eläkevakuutus täällä jo olemassa. Niin ihan sillä soittelen, että onko sulla tähän jotain muutostarpeita.”
”*klunks* Ai niin. Niinpäs onkin.”
– – –
Minä ja puhelinmarkkinoijat… Need I say more? Mulla on huono tapa myös kertoa soittajalle rehellisesti käsillä oleva tilanteeni. Olen säikytellyt poloisia puhelimella soittamisen ammattilaisia muun muassa seuraavilla tokaisuilla:
”Sori, mun lapsi oksentaa.”
”Anteeks, mun lapsi juoksee tuolla auton alle.”
”Palohälytin huutaa, kiitos moi.”
”Ai saatana, nyt tuli peräänajo.”
p.s. Soittelijoiden nimet ja organisaatiot tietenkin hatusta vetäistyjä.