Mitä peruskorjauksessa pitää tehdä ja mitä voi jättää tekemättä?

Tämän postauksen otsikko oli ensin Aivan turhaan!

Saimme talon mukana tosi mukavan tuntuisen naapurin,jonka näkemys peruskorjauksen tarpeesta sekä ilahduttaa että huolestuttaa minua.

Naapurin (ei kuvassa) lempilausahdus on aivan turhaan!

”Aivan turhia” tekemisiä

Aivan turhiksi on määritelty jo ainakin vuoden 1980 muovisten viemäriputkien sukitus, samalta vuodelta olevien käyttövesiputkien uusiminen (tämä talossa oli kuitenkin tehty jo 2015), välikaton lisävilloitus nykyistä viitätoista villasenttiä korkeammaksi (minkä jälkeen välikatto lakkaisi olemasta käyttöullakko) ja perusteellinen salaojaremontti, jossa laitettaisiin myös patolevyt ja muutettaisiin pihamaan kallistuksia.

Ainoa naapurin tähän mennessä tarpeelliseksi mainitsema toimi on vuodelta 1980 olevan peltikaton uusiminen. Samalla saataisiin myös aluskate, jota siihen aikaan ei ainakaan tällaisissa taloissa käytetty.

Kuntotarkastuksessa kuitekin lukee, mm. että ”salaojakaivoja ei voitu havaita”ja viemäriputket – niin kuin koko joukko muitakin asioita – ovat ”teknisen käyttökikänsä päässä”.

Naapurin voisi olettaa tietävän. Hän on rakentanut aika samanlaisen talon tämän talon viereen vuonna 1980 ja asunut siinä siitä lähtien. Rakentanut. Itse puolisonsa kanssa.

Kuukausi sitten hän kaivoi lapiopelillä salaojaputken suun auki oman talonsa nurkalta ja kuvasi putken toiselta naapurilta lainaamallaan kameralla. Tulos? ”Ei mitään ongelmia!” Laittoi kuitenkin tarkistuskaivon siihen nurkalle.

Ilahdus ja huolestus

Ketä uskoo mieluummin ihminen, joka on haaveillut kauniista, käytännöllisestä keittiöstä ja lasikuistista? Kokemusasiantuntijaa, joka vakuuttaa, että kymppitoinnien investoinnit sukitukseen, patolevyihin ja koneellisiin maanmuokkaustöihin ym. ovat turhia? Vai näiden alojen urakoitsijoita ja kuntotarkastusta?

Arvaatte varmaan.

Ristin käteni ja lausun hiljaisen rukouksen jumalille, jotka päättävät siitä, alkavatko nyt 43-vuotiaat viemärimme tiputella saastaista litkua perustuksiin ennen kuin joudun vanhainkotiin tai eläkkeeni ei riitä talon ylläpitoon.

Salaojien jumalilta pyydän, että kun seinänvieriä aletaan ensi syksynä tonkia, siellä on mahdollisimman vähän tehtävää. Ei ole todennäköistä, että remonttibudjetissa olisi enää siinä vaiheessa niin paljon rahaa, että sillä kustantaisi sen laajuisen tekemisen kuin mitä suurehko alan yritys tänä syksynä tarjosi. (Kuvittelin budjetoineeni suht realistisesti, mutta silti kaikki maksaakin enemmän kuin kuvittelin.)

Lisävillat ajattelin laittaa (ei ole kenenkään etu, että alan jemmata roinaa välikattoon). Katon uusin, jos korjauksella ei selviä [päivitys 17. syyskuuta, ei kannata korjata – uusitaan.] Ja vuoden 80 märkätilojen vesieristykset on tuotava nykyaikaan.

Ihan pelkkään naapuriin en valinnoissa nojaudu. Oodeja 80-luvun muoviputkien kestävydelle ovat laulaneet myös rakennusarkkitehti, remppamies ja putkimies.

Salaojaremontissa peesaan samojen ihmisten ajatusta, joka tuntusi olevan, että vuokrataan minikaivuri, jos tarvitsee. Kohtalaisen huolettoman mielialan säilyttämisessä auttaa, että tienoo on kangasmaastoa, eikä kosteaa ja pehmeää maaperää tai savea.

Mutta on se siellä silti, kylmä rinki pepanderin ympärillä. Ei kai niitä teknisiä käyttöikiä ole ihan tuulesta temmattu? Mitä, jos kaikki meneekin pieleen ja kymmenen vuoden päästä omistan mädän kakkitorpan, jota mulla ei ole varaa korjata, ja jota kukaan ei halua ostaa?