Kuinka minusta tuli Perho Kerttunen?

Luin nipun Kristaliinan haasteen innoittamia muisteloita ja aloin pohtia myös omaa elämääni haasteen päivämäärien mukaan: elokuu 1999, huhtikuu 2003, maaliskuu 2009, 18.9.2009 ja 17.7.2010. Koska kirjoittajana on Perho Kerttunen, pohdin, miten minusta tuli puutarhahullu. Mitkä asiat ovat ajaneet minut nauttimaan elämästäni puutarhan puunaajana ja maatuneen lannan suurkuluttajana? Koetan vastata asiaan itselleni haasteen päivämäärien avulla. Taidanpa tirauttaa jonkin kyyneleen tässä kirjoitukseni lomassa, pääosin onnesta. Tarina on melko pitkä, mutta laitan sen kuitenkin yhtenä julkaisuna. Perhon tarinana.

elokuu 1999

”Aine kugel oder tsvai gugel? Das ist aht mark, bitte.” Osaan saman lauseen myös venäjäksi, espanjaksi, ranskaksi, ruotsiksi, englanniksi ja suomeksi. Tiedän, mitä makua mistäkin maasta tuleville turisteille pitää tarjota. Ei, se on minttua, ei pistaasia, varmistan Etelä-Euroopan asukkaille. Hymyilen kauniisti ja haaveilen kahden viikon päästä koittavasta lomasta, joka on juuri varattu. Opiskelijamaisesti matka on äkkilähtö, majoitus määrittelemätön. Se on bongattu tekstiteeveen sivulta, jossa pyörivät vapaana olevat matkat, varaus on tehty viimeisimmän kahdenkympin hinnanalentumisen jälkeen. Sikahalpaa ja lämmintä.

Matka on vuoden kohokohtani, viimeisimmän yhdentoista kuukauden syy elää, vapauden hetki suorittamisen keskellä. Olen masentunut, elän vailla päämäärää, olen erinomainen suorittaja. Nykyisin tätä kai kutsutaan kiltin tytön syndroomaksi mutta tuolloin olin vain helpotus yhteiskunnalle, sillä en aiheuttanut yhteiskunnallista ongelmaa lorvailemalla. Täydellinen kansalainen. Opinnot ovat veruke sille, että en tiedä tulevaisuudestani mitään. Niin kauan, kun ei ajattele, voi saattaa vaikkapa seitsemänkymmentä opintoviikkoa plakkariin vuodessa. Helposti.

”Danke, bitte.” Jyväskylässä ralliaika tuo turisteja, ja heidän ostoksensa kartuttavat bonuksista lihovaa matkakassaa, joten neuvon rallituristit kohti hotelliaan hymyillen. Pian pääsen pois todellisuudesta, pois ajattelemisen vaarasta. Olen 22-vuotias, olen löytänyt Teknisen tukeni aikaa sitten ja asun parvekkeettomassa kerrostaloasunnossa. Minä, kanankakan hajussa kasvanut lapsi, aivan uudessa ympäristössä. ”Auffiiderseen!”

huhtikuu 2003

Olen päiväkodin keittiötäti pari kertaa viikossa, lopun aikaa hengailen, sillä tämän kevään osalta opinnot ovat jo valmiit. Jopa gradu on arvioitu. Olen rakastunut perunoiden kuorimiseen – kuuntelen samalla kuulokkeistani itsetuntoa kohottavaa vakuuttelua siitä, kuinka elämän suorittaminen on turhaa. Imen jokaisen sanan itseeni ja kuljen vaaleanpunaisissa unelmissani. Poissa on usean vuoden masennus, suomalaisten kansantauti, se, joka estää haaveilun. Uudelleen virinneissä haaveissani näen omakotitalon, jonka omistamisen tiedän mahdottomaksi, mikäli se on minun valinnoistani kiinni, sillä tiedän, ettei pätkätyöläinen voi saada sellaista lainaa. Haaveilen myös siitä, että tietäisin joskus, mikä minusta tulee isona.

Enää en epäile, etteivätkö unelmani voisi toteutua – en vain käsitä, kuinka minä voisin saada niistä ensimmäistäkään itselleni. Olenhan kaikista valinnoistani johtuen varma akateeminen työtön, äärettömän hyvä suoriutuja, se joustovara, johon yhteiskuntamme on päättänyt panostaa. ”Jyväskylässä on vielä saatavilla päteviä sijaisia hoito- ja opetusalalle”, toitotti paikkakunnan pää-äänenkannattaja. Niin, meitä akateemisia työttömiä on ihan liikaa, minä vastaan otsikolle hohottaen. En silti välitä siitä vaan heittäydyn unelmoimaan vielä lisää.

En kuitenkaan uskalla valmistua, sillä en käsitä, kuinka voisin ikinä saada töitä omalta alaltani. Opintojeni määrän puolesta voisin olla jo hyvinkin maisteri, mutta mitä tekisin sitten, enhän voi koko elämääni olla töissä keittiössä. Mielestäni olen tehnyt viisaan valinnan, kun olen juuri kääntänyt kelkkani ja hakenut opettajaopintoihin, jos vaikka saisi jonkinlaisen suunnan loppuelämälleen. Todellisuudessa haaveilin opettajan työstä jo lapsena, enkä ole katunut valintaani kertaakaan tuon maaliskuisen päivän jälkeen. Opettajalla on ihanat loma-ajat ja mahtava työ!

maaliskuu 2009

Ympärillä on sulavia lumivuoria. Aura-auto kääntyy meidän talon mutkassa niin, että viimeisen kahden kuukauden aikana kasautunut lumi kerääntyy juuri meidän sisäänkäynnin kohdalle. Tonttia on tullut tien puolelle auton verran enemmän. Voi, kun raja menisi siinä myös kesällä eikä vain näin lumityöaikaan!

Viimeiset kaksi vuotta on ollut äärettömän raskasta, Luoja tietää, että en osannut ajatella tällaista etukäteen. Kasvoni ovat vanhentuneet vähintään oman ikäisekseni, olen havainnut ensimmäiset rypyt silmäkulmissani. Rypyt! Missä on se ikuiselta 22-vuotiaalta näyttänyt nainen? Mistä tämä kymmenen vuotta itseään piilotellut ikäjuna saapui?

Elämä on suurta rutiinia, kellon tarkkaa elämistä, jotta jaksan aamupalasta ulkoiluun, siitä lounaaseen ja sitten päiväuniin, josta taas ulkoiluun ja illalliseen. Toivon joka ilta yhtenäistä yötä tai korkeintaan kolmea yöherätystä. Ulkonäön vanheneminen ei ole ainoa muutos itsessäni, sillä tunnen olevani aikuinen, ehkä jo jotain muutakin kuin vain ruokaa-vaippoja-ulkoilua-unta-äiti. En vain välttämättä huomaa sitä vielä, ikä on vasta numero. Sen muuttuminen todeksi vaatii ensin vuoden verran yöunta.

Etsin kiivaasti jotain, jossa minä saan olla vain minä. Oman iltahetkeni käytän selaamalla Puutarha.netiä ja Klorofylliä, ne ovat salaisia pakopaikkojani nukutusvahtivuoron ajaksi. Blogeja en tiedä vielä olevankaan, ainakaan puutarhablogeja – Facebookissakin olen ollut vasta kaksi viikkoa. Kerään unelmapankkia, kirjaan ylös tietoa kasveista, suunnittelen pihaa uudestaan ja uudestaan, samalla opin valtavasti uutta. Haaveilen ajasta kahden kuukauden päässä, jolloin valon lisäksi on tarjolla myös lämpöä ja eloon herännyt puutarha. Tarraudun uupuneen äidin tavoin jokaiseen mahdollisuuteen saada edes hetki omaa elämää ja laitan paprikan ja tomaatin siemeniä itämään. Piilotan purkit tukevasti sohvan ja ikkunan väliin, jotta natiaiset eivät pääse niihin käsiksi. Edes jotain omaa, jotain, jossa näkee työnsä tuloksen nopeasti.

18.9.2009

Kesä pihalla on tehnyt minulle hyvää. Alan olla jälleen elossa, pystyn hengittämään, näkemään asioita sekuntikellolla mitattavan aikataulun ulkopuolelle. Upea ruska on nautittavaa, elän niistä hetkistä, jolloin saan katsella luonnon täydellisyyttä. Henkeäni salpaa se, kuinka kauniilta näyttävät märän tien pinnasta heijastuvat katuvalot, kun palaan iltaluennolta kotiin. Olen uppoutunut talouden kiemuroihin ja huomaan olevani luennoilla ainoa, jolla on kriittinen näkemys professorin esittelemiin teorioihin. Argumentoin ärhäkkäästi kulutuskeskeistä ja voiton maksimoivaa näkemystä vastaan, sillä en pidä teorioita pätevänä – ainakaan elämästä ja estetiikasta nauttivan ihmisen kannalta. Ihminen ei ole kone, teoriat eivät voi toimia, sillä emme ole rationaalisia. Ihmistä ei voi ulkoistaa elämästä, jotta raha pyörittäisi meitä.

Alan ymmärtää, kuinka ympäröivä yhteiskuntamme pitää meitä, oikeita, tuntevia ihmisiä osana teoriaansa, joka ei käytännössä toimi. ”Ei, ei”, vastaan esseisiini ja olen kriittinen. Jokainen itsekseen vietetty hetki oman pään sisäisen keskustelun kanssa tekee minulle hyvää. En ole enää pakkohakuun taipuva objekti, olen vapaasti elävä subjekti. Ja minä nautin, hitto vie minä nautin siitä, että olen kiinni kauneudessa ja elämän alkujuuressa.

Alan samalla suunnitella sitä, miten saatan pihani remonttimyllerryksen loppuun, sitten ensi kesänä tai joskus. ”Kävin hyvästelemässä viimeiset elonmerkit kasvimaalla. Ensi keväänä nähdään, murut!” on Facebook-päivitykseni kahden päivän takaa. Seuraavana yönä ensipakkanen vei loput kaunokaiseni, mutta tänään minä nautin kuurankukista ja haaveilen ensi kevään kasvusta.

17.7.2010

Piha on se paikka, joka saa minut elämään. Ei ole väliä, paistaako vaiko sataa, kunhan ympärillä on tilaa, jossa katse kiertää. Lähes koko pihan muutos on valmis, joitain kohtia olen istuttanut jopa uusiksi. Värisävyt alkavat miellyttää silmää, pieni kasvimaani tuottaa sopivan sadon ja katselen pihalla ympärilleni tyytyväisenä. Omenia on tulossa taas vähintään viiden talouden tarpeisiin, ylipursuavasti ja oksien täydeltä. Juuri tällainen on paratiisini: vehreä, suojaisa, runsas ja avara, kuitenkin käsin kosketeltavan pieni. Elämä on tässä ja nyt, se on parasta, se on yllätys.

En vielä suostu ajattelemaan, että tilanahtauden vuoksi tästä unelmasta on luovuttava, en vielä, sillä puutarhasta puuttuu pari palaa. Tiedän kuitenkin, että luopuminen ei ole hankalaa, kun sen aika tulee. Tiedän, että oman paratiisin voi rakentaa mihin tahansa. En kaipaa pysyvää työsuhdetta, en eläkevirkaa, en vanhuuteen tähtäävää kotia. Tiedän, että paratiisi ei vaadi omaa pihaa mutta olen äärettömän kiitollinen, että minulla on sellainen. Olen onnellinen, niin äärettömän onnellinen. Tässä ja nyt, keskellä kesää, leppoisana kesäsunnuntaina, perheen ympäröimänä. Minussa on se kaikki, mitä tarvitaan Perho Kerttusen syntymään.

Nautintoon ja kokeiluun, uskallukseen ja itselleen nauramiseen.

//edit: Lisätty linkki alkuperäiseen haasteeseen.