Mikä jumalainen muusa!
Ukkolaukasta saa vain hyviä kuvia. Se on vähän kuin ne ihmiset (nyt nousee pieni sisarkateus), joiden synnytyssalikuvatkin ovat hehkeitä. Kadehtisin ukkolaukkaa, jos voisin myöntää moisen tunteen olemassaolon, mutta koska ukkolaukka suostuu kasvamaan kauniisti pihassani, en edes harkitse. Supermalli kaveeraa mun kaa!
Kesäkuun alussa ukkolaukat nostavat kaulaansa yhä ylemmäs. Pienten nuppien ilmestyttyä varsien päähän käyn päivittäin – tai aamuin, illoin ja monesti päivän aikana – katsomassa, joko nyt.
Odotus on niin kutkuttavaa, ja koskaan ei tarvitse pettyä. Paitsi sen yhden kerran, kun yksi vähäisistä sipuleista jätti nousematta. Sen vuoksi ukkolaukkoja on tullut istutettua joka vuosi vielä vähän lisää, ihan vaan varmuuden vuoksi, että eivät häviä pihasta. Viime syksyn sipulitilauksessa niitä taisi tulla muutama sata. En usko liioitelleeni sipulinkaan vertaa.
Kun violetit kukat kuihtuvat, jäljelle jää kaunis pallon mallinen siemenkota, joka säilyy aina syksyyn asti. Niitä näkyy vaikkapa täällä olevassa yleiskuvassa.
Huikentelevaa!