Hevoshullun tunnustuksia

Olenko jo muistanut mainita, kuinka rakastan hevosia? En suinkaan osaa itse nousta tuon jalon nelistäjän selkään, ja konin korskunta on mielestäni jotenkin kovaäänistä ja pelottavaa. Lapsuudesta muistan kuitenkin, kuinka jo silloin nuo ruskeat ratsukot tuntuivat ylväiltä. Silloin syksyn kuulaina kouluaamuina me pysähdyttiin epämääräisen pitkäksi aikaa syöttämään heinää paikallisen kanalan ravureille ja varottiin tarkasti osumasta sätkyttäviin paimenpoikiin. Paitsi tietysti silloin, kun uhiteltiin toisia ja osoitettiin oman kivunsietokyvyn erinomaisuutta pitämällä narusta kiinni ja esittämällä, että ei tunnu missään. No ei ehkä tunnukaan, kun verrataan synnyttämiseen, mutta mitäpä pikkutytöt sellaisesta tiesivät.

Muistatko vielä 80-luvun Kekkilän mainoksen? Sen, jossa kaksi jakkupukuista vanhempaa kaupunkilaisrouvaa katsovat himoitsevasti kikkareita, joita ohi klopsutteleva hännännostaja jättää kiveykselle. No, se naishahmo olen nykyään minä. Olen joskus palannut metsälenkiltä kesken kaiken kotiin hakemaan muovikassia, jotta olen saanut kerättyä talteen (kyllä!) paitsi koiran jätökset, myös ne aarrekimpaleet, joita joku uljas ratsu on suvainnut tiputtaa meidän pihahullujen ulkoilureitille. Parasta kompostin täytettä, jota ei voi ohittaa!

Sain myös keväällä aloitettua mitä kukoistavimman naapurisuhteen tarjoamalla kärhöä istuttavalle puutarhaemännälle ämpärillisen hevonhyvää. Kiitteli vielä jälkikäteenkin asiasta 🙂 Raaskin luopua omastani, kun olin juuri käynyt lapioimassa sitä ihteään peräkärryllisen verran turvekuiviketta käyttävältä ravuritilalta. Paras äitienpäivälahja ikinä, vaikka itse lapioinkin.

Joten kaikki hevostelua harrastavat, älkää lopettako! Suomi tarvitsee ehdottomasti lisää polleja, sillä me pihanlaittajat olemme pollen parhaan suurkuluttajia!

Ensimmäinen kuvan ottaja on Emmanuelle Bouvet, http://www.carrevigne.com
(suosittelen sydämellisesti kaikille viinimatkailusta kiinnostuneille!)