Ihastus vai vihastus? Niin, lupiini.
Upea, huikenteleva, hyödyllinen maanparannuskasvi – maanvaiva, riesa, ruma törröttäjä ja paha kotoperäisten kasvien tuhoaja. Se se on, lupiini, joka on päässyt mukaan suosikkikasvilistalleni. Nyt saa valita puolensa ja joko nyökytellä innoissaan tai tuhahdella tuohtuneena. Minä nostan peukkuni varmuuden vuoksi kummallekin ryhmälle.
Olen yrittänyt kasvattaa keltaista kirjolupiinia viisi eri kertaa. Joka kerta tulos on ollut heikko: milloin tuloksena on ollut perusvaaleanpunainen lupiini, milloin taimi on kuollut tehtyään kolmannen lehtensä. Kuka sanoi, että lupiini levittäytyy liikaa ja on maanvaiva? Kokemukseni mukaan vaiva on pikemminkin päin vastainen! Kertaakaan en ole vielä saanut ihastella pitkään havittelemaani sitruunankeltaista lupiinia kukkapenkissäni. Mutta koska lupiini on mitä parhain kukkapenkin kasvi, en lakkaa yrittämästä. Sitä paitsi, katsokaa, kuinka hyvin se sopii esimerkiksi harjaneilikan kaveriksi:
Lupiini on englantilaisen cottage garden -puutarhan luottokasvi. Luontoon en silti soisi levittyvän, edes teiden varsille, sillä se yksipuolistaa täällä olevaa luonnonkukkakantaa liiaksi. Ja tienpenkkojen hehku muuttuu elokuussa rumaksi mustatörröviidakoksi, jos siemenkotia ei niitetä pois ajallaan. Samalla tuo kasvi pääsee rehottamaan tien laitamille ja rehevöittämään kasvualustaansa liiaksi.
Kukkapenkkiin se sen sijaan tuo näyttävää kukintaa ja ainakin tälle tarhurille reilusti kasvatushaasteita. Vielä minä joskus saan myös sen keltaisen lupiinini, vaikka taimistolta, jos en muuten.