Mikä piha?

Meillä kasvatetaan pihalla kukkia. Yksivuotisia ja monivuotisia, maassa ja ruukuissa, penkeissä, nurmikolla ja ojassa. Siellä kukkii se Suomen tavallisin pihakukka, voikukka siinä missä vaateliaammatkin yritelmät. Toisin kuin nämä välillä hankalaksi osottautuvat ostopelargonit, kärhöt ja kolmilehdet, voikukat nousevat uskollisesti joka kevät eikä niiden keltainen loisto petä koskaan. Toiset sanovat, että sen juuria olisi myös ilo syödä kevätvihanneksina. Kuulostaa kasvilta, jonka jokainen haluaa, vai mitä?

Kukkien lisäksi pihallamme on kasvimaa. Tänä vuonna kasvimaan kasvu on ollut uskomattoman rehevää, kiitos peräkärrylliselle palanutta (eli mullaksi muuttunutta) hevosen lantaa ja koko kesän taivaalta tippuneelle sateelle. Ilmatieteen laitos kertoo, että sitä vettä tuli heinäkuussa meillä noin yksitoista senttiä, mikä on hyviä uutisia sille, joka haluaa pitää kasvimaansa elinvoimaisena. Vielä parempia, kun tietää, että sateen paikallistilastot ovat juuri meidän kaupunginosassamme suuresti alakanttiin mitoitettuja. Lomalaista sadekesä tietysti välillä harmitti, ja sellaista, joka yritti saada avoterassinsa maalattua.

Puita ja pensaita pihalle ei vielä juurikaan ole, ainakaan sellaisia, jotka toisivat iloa omistajilleen. Hedelmäpuiden alut ja tonttia kiertävä marja-aronia-aita kelpaavat myyrille ja pupuille (naapurin metsästyskoira ne hengiltä päästäköön) paremmin kuin niitä kasvattavalle naapurustoklaanille. Vika ei ole pelkästään paikallisen eläinkannan runsaudessa vaan myös maaperässä, jossa ei ainakaan meidän tontillamme liene tarpeeksi kasvuvoimaa.

Esitän kainon toiveen kaikille hevosharrastajille siitä, että suuntaisivat ratsastusreissunsa tähän meidän nurkille ja opettaisivat samalla pollejansa nostamaan häntäänsä tässä harottavan ja kituliaan aidan kohdalla. Minä kyllä korjaan kikkareet parempaan talteen, tuonne kompostin kätköihin jatkojalostusta varten. Kiitos!