Omenapuita, totta kai!

Yksi niistä syistä, miksi olen halunnut asua omakotitalossa, ovat isot omenapuut. Ei siis ne nykyiset hillittykasvuiset, vaan VALTAVAT, vanhat ja kyhmyräiset omenapuut, jotka levittäytyvät pihamaalle ja joita pitää tukea parruin tai valjain repeämisen välttämiseksi. Ne nimittäin ovat mahtavan näköisiä ja tuottavat jättimäisen omenapaljouden, jonka kanssa paraskin säilöjä on hieman pulassa. Niin, vaikka kuinka edellisessä pihassamme toivotin omenavarkaat tervetulleiksi meille, ei niitä koskaan käynyt tarpeeksi. Viimeiset sadonrippeet jäivät aina lumen alle, kun niitä ei enää jaksanut kerätä pois. 

Kaikilla muilla tässä meidän naapurustossa on omenapuita paitsi meillä. Tai siis näin oli vielä ennen kesäkuuta, nyt meillä asuu kaksi hillittykasvuista omenapuuta. Satoa nekin olisivat halunneet tuottaa jo tänä vuonna, mutta nypin kukinnan jälkeen raakileet pois varmistaakseni, että puut juurtuvat kunnolla. Ensimmäisinä vuosina kun kasvien pitäisi keskittyä juurten, eli kasvun varmistajan kehittämiseen, ja sadon vuoro on sitten, kun juuret ovat vahvasti kiinni maassa ja voivat toimittaa veden ja ravinteet kasvaville hedelmille.

Meidän puut ovat suuruudenhulluudestani huolimatta kääpiöiviä. Tällöin haluttu omenalajike on vartettu eli liitetty sellaisen kylmyyttä hyvin kestävän lajikkeen juuristoon, joka ei tuota kuin hillittyä kasvua. Homma toimii niin, että kun pieneksi jäävä juuristo ei tuota ylitsepursuavaa kasvuvoimaa halutun omenalajikkeen rungolle, ei se pääse kasvamaan suureksi. Tällaisen pienen puun voi istuttaa pienelle pihalle vaikkapa kukkapenkin keskelle ja suomalainen keskivertonainenkin yltää puun ylimpiin omenoihin. Kätevää, vai kuinka!