On ilmoja pidellyt, ainakin täällä meillä. Entä teillä?

Viikonloppuisin olen kuvaillut pihassa ajankohdan ja tunnelman mukaisia kuvia ja sitten viikolla, kun olen meinannut ehtiä julkaista ne, piha on näyttänyt tyystin toiselta kuin kuvissa. Olen ollut hämmentynyt. Mitä sitä nyt julkaisemaan kuvia, jotka eivät ole kiinni ajassa, kuten tämän nopean median pitää olla. Nolaa vielä itsensä.

Pidellyt, sano.

Lumi, sitä on ollut pari kertaa. Se on ollut hohtavan valkoista, puhdasta ja valoisaa.

Ensimmäisellä satamisellaan lumi järkytti, sillä syksy oli niin pitkä – ja lämmin. Miten lumi voi tulla niin nopeasti, oli ainoa ajatus, joka pälähti päähän, mutta koska keskimäärin ensilumi on satanut meillä 27.10., annoin lumen olla ja kärsin itse luomastani intiaanikesän illuusiosta ilman kirosanoja. Eihän tämän vuoden ensilumi sentin paksuuksineen ollut kuin kymmenisen päivää etuajassa tuosta keskiarvosta, joten minun olisi pitänyt olla varustautunut keskivertoon näillä leveyksillä. Sitten annoin tunteilleni luvan olla, sillä kyseessä on kuitenkin tilastollinen keskiarvo, joka ei oikeasti kerro mitään.

Tuolla hetkellä valkeus oli järkyttävää, sillä silmä oli tottunut vielä hehkuvaan ruskaan ja sitä ihaileva ihminen lämpöön. Brr, lumi vaatii sentään pakkasta. Sitä paitsi tuolloin oli syysloma, ei hiihtoloma, joten järkytys oli kaksinkertainen. Brrr ja brrr, molemmat ansaitusti.

Viimeisimpään lumisateeseen suhtauduin kuin olisi satanut pysyvä lumi, hain kolat ja lumilapiotkin varastosta ja käytin hyvän tovin pihan putsaamiseen. Ensimmäinen epäilys säätilan muutokseen nousi, kun naapureissa ei toimittu samoin, mutta ehdin kuitenkin antaa itselleni Hyvä pihanpuunaaja -palkinnon ja eväämään sen epämääräisiltä naapurasukkailta. Lunta oli sentään kymmenen senttiä, joten kukapa sitä antaisi kertyä pihaansa kevättä haittaavaksi kerrokseksi. Typerää moinen puuha. (Tai oikeastaan onnittelin itseäni uudesta asfalttipäällysteestä, jolta vähäisen lumen voi poistaa toisin kuin sitä edeltäneeltä murskepinnotteelta. Pystinkin luovutin itselleni tuossa omahyväisessä onnessani ja itseriittoisuuden tunteessani.)

Katkerana totean nyt jälkikäteen, että kun meillä noin yleisesti ottaen sataa lunta paljon (toisin kuin lähimmillä mittausasemillamme) eikä se tahdo sulaakaan pois millään, miten ihmeessä meillä on nyt vain kuuran rippeet jäljellä? Ihan kuin tässä asuttaisiin jossain meren rannalla. Ei, meillä on vain koillisesta puhaltava tuuli ja luoteeseen laskeva reunamuodostelman reuna, täydellinen yhdistelmä lumen keräämiselle siis. Ulkona voi kuitenkin helposti nähdä, että maa on tuskin kohmeessa ja mullan pinta lohkeaa irti helposti, joten eikös tässä voisi käydä upottamassa multaan vielä unohtuneet tulppaanien sipulitkin? Samalla höngällä voi pohtia, että mitä teen niille lumivälineille, jos tässä ihan vallan istutuspuuhiin vielä, että varastoonko vaan vai nojailemaan talon seinään? Ja vielä pidemmälle ajateltuna uskaltaako sitä luottaa edes siihen, että kasvukausi on ylipäätään ohi? Jos vaikka vielä jouluruusu intoutuisi kukkaan ja riipparaita tekisi lisää kissojaan. Ei tässä muutoin, mutta kun pitäisi päättää, että voiko tuijia käydä jo saksimaan tai laittaa talven kestäviä yksivuotisten siemeniä maahan vai häiriintyykö niiden rytmi, jos nyt ryhtyy puuhaan? Ja ennen kaikkea: viedäänkö minulta tuo jakamani Hyvä pihanpuunaaja -palkinto pois vai saako sen kuitenkin pitää?

Ihmeellistä, kummallista ja vaikeaa päättää, mikä on ilmanalan laita tähän aikaan vuodesta. Tuskin siihen pystyy vastaamaan edes ilmatieteen laitos tahi muut atmosfääriä tutkivat tahot. Todettakoon, että kyseessä on marraskuu. Maar-raas-kuu. Kasvatan seuraavaksi mandoliinipuun.

Kuvat liittyvät aiheeseen. Julkaisen eri ilmanalojen aikaan ja erilaisissa lumitilanteissa kuvatut kanervat nyt yhdellä kerralla, niin päästään tuosta ajankohtaisuusvaatimuksesta. Marraskuussa on ajankohtaista ainakin hämärä, jossa kuvat on otettu.

Ensilumen satamisajankohtien lähde: Yle, Ensilumen aika on lähellä.