Elokuussa huomaan ajattelevani keltaista. Se on kypsä ja intensiivinen väri, ihan kuin loppukesän luontokin. Luonnon vihreissä on vain yksi sävy ja kohta se alkaa hävitä syksyyn valmistuvan luonnon edestä. Mutta keltainen, se antaa paloa näin elokuussa. Vum, siinä syttyi liekkini.

Kesällä olen nauttinut punaisesta ja valkoisesta, ja ne ovatkin pihani kukkien päävärit. Pihalle en ole kelpuuttanut kuin muutaman keltaisen kasvin, sillä niitä löytyy luonnosta runsaasti. Olen rakennellut puutarhaa, en luontopihaa. Ruskan lähestyessä alkavat punaisen sävyt kuitenkin kaipaamaan jotain lisää myös pihassa ja elo-syyskuussa kukkivat keltapallot ja kultapiiskut sopivat mielestäni hienosti oranssiksi sävyttyvien pensaiden kaveriksi. Valkoinen ja vaaleanpunainen ovat suorastaan härskit värit keltaisen ja oranssin hehkun keskellä. Oikeastaan hellimisen sijaan toivotan mieluummin heipat valkoiselle seuraavaksi pariksi kuukaudeksi ennen lumen tuloa. 

(Ok, syyshortensiat ja muut tarkoituksella istuttamani valkoiset kasvit saavat olla ja loistaa valkoisena halutessaan, ja saavat lajinsa mukaisesti sävyttyä vaaleanpunaiseksikin. Tämä keltaisen kaipuu syttyi oikeastaan vasta vuosi sitten, sitä ennen suunnittelin valkoista ja punaista myös syksylle. Annan anteeksi menneisyyden minälle, et voinut tietää nykyisiä ajatuksiani silloin joskus. Olit nuori ja erehtyväinen, ja kokematon.)

Samaan aikaan keltaisen kaipuun alkuni kanssa alkavat tien pientareet näyttää niin kovin ankeilta, kun luonnon kukat kuihtuvat yksi toisensa jälkeen ja sade muuttaa lupiinien, ohdakkeiden ja horsmien varret mustiksi. Siemenhöytyvät onnistuvat kuorruttamaan maiseman suttuiseksi niin, että tallustaja alkaa jo elokuussa toivoa, että kuura tulisi ja kaunistaisi maiseman. Siis mitä, voiko näin ajatella elokuussa! Jotain vikaa sitä täytyy ihmisessä olla, kun t-paitakeleillä toivoo pakkasta.

Oikein kun silmiään siristää, alkaa puupäätarhurikin nähdä tienpiennarpöheikköjen seassa vielä ihan puhtaan värisiä kukkakaunokaisia, joita voi napsia jokamiehenoikeudella mukaansa. Pietaryrttejä on vielä runsaasti ja kesäisen kaapelityömaan jäljiltä yksi tienvierus on vasta nyt ehtinyt nostaa saunakukat kukkimisvalmiuteen. Viritän myös sisäisen dingolevysoittimeni päälle ja kävelen autiotontin kukkamaille keräämään kultapalloja tulevan viikonlopun kunniaksi. Mitä sitten, jos lenkkarit kastuvat, kauneus on se, joka jyllää!

Vaikka pihalla on vielä runsain mitoin kukkivaa (koska olen istuttanut keväällä purkit pullolleen – mutta en valkoista), kaipaan sisälle kukkia. Eteinen näyttää huomattavasti kutsuvammalta, kun pöydällä on maljakko täynnä kukkia. Vaikka sitten keltaisia, koska autiotontin anti elokuisen värisilmäni kanssa päätti niin.

Tätä kimppua ei vaan pidä erehtyä nuuhkaisemaan liian läheltä, sillä luonnon mykerökukat eivät levittele sulotuoksuja ympärilleen. Öhöm. Eivät.