Kun me kaksi ja puoli vuotta sitten muutettiin meidän kotiin, oli pihalla yksi pikkuinen kirsikkapuu. Se oli pari vuotta vanha, istutettu pikkuiseen kuoppaan keskelle saven ja moreenin sekoituksesta koostuvaa pihamaata. 

Ensimmäisenä kesänä siirsin puuta puolisen metriä sopimaan paremmin kukkapenkkiin (”mitätöntä”, toteaisi kokenut pihanpuuhaaja, sillä mitäpä sellainen matka on tulevalle viisimetriselle hujopille). Ja jos totta puhutaan, niin myös siksi, että kukkapenkin pinta kohosi kaksikymmentä senttiä entisen maan yläpuolelle.

Uusi maa sai puun kasvamaan niin, että entisestä hennosta latvuksesta oli tämän kesän lopussa vain muisto ja tilalla oli pöheikkö. Oli, sillä otin puutarhasakset käteen.

Oksat leikataan puhtailla ja terävillä oksaleikkureilla oksankaulusta myöden pois.
Oksankaulus on tuo röpelöinen osa tuossa leikkauspinnan ja rungon välissä.

Kirsikka ja luumu ovat puita, joita ei suositella leikattavaksi keväällä, ne nimittäin saattavat vuotaa tuolloin kuiviin ja kuolla. Jos leikkaamista harrastaa, elokuu on hyvä leikkausajankohta (vink vink, käy myös muille hedelmäpuille). Suomessa kirsikkaa ei yleensä suositella leikkaamaan (kasvukausi on sille lyhyt), mutta en halunnut jättää umpeenkasvanutta, viisirunkoista pikkupuuta oman onnensa nojaan. Repeäisi vielä joku synkkä ja myrskyinen yö, ja jos olisi kevätmyrskyinen yö, kuivaisi pystyyn ja Kerttusen emäntä jäisi syksyllä ilman kirsikoitaan.

Kirsikkapuun muoto pysyi samana kuin aiemminkin, poistin vain rungon keskeltä kaksi kilpalatvaksi pyrkivää oksanhaaraa. Samalla naksin viidakkomaisesta keskuksesta viisi tai kuusi pikkuoksaa, jotka estivät näkemästä, onko siellä puussa kirsikoita. Onhan niitä, ja nyt kerääminen helpottui niin naksittujen kuin jäljelle jääneiden oksienkin osalta.

Mikäpä onkaan leppoisampaa kuin istuskella parvekkeella ja napsia siitä vierestä koristeeksi päätyneestä oksasta kirsikoita suuhun.

Puuttuu vain loma, mutta onneksi nyt on viikonloppu.