Unikko on lomalaisen ihannekasvi. Se kasvaa missä vaan (vaikka kannon nokassa), elää itsekseen, hohtaa ja hehkuu, pysyy tanakasti pystyssä ja löytää itse tiensä perille myös ensi kesänä. Täydellinen kotiseuralainen heinäkuun helteille, jolloin ei jaksa olla paikalla vahtimassa, miten sitä jaksetaan siellä penkin perukoilla.

Unikossa on kaunista paitsi itse kukka (joka kasvaa monissa eri väreissä ja muodoissa), myös hauskat töpselikärsät, jotka syntyvät kukkien ja mehiläisten kohdattua toisensa. Kärsien sisällä on syksyllä piilossa satamäärin siemeniä, joista saa kasvatettua seuraavan vuoden unikot noin suit sait vaan. Pari siemensäiliötä talveksi talteen ja keväällä sirottelemaan siemeniä ympäriinsä, muuta ei tarvitse tehdä.

Unikoita on muuten olemassa perennoina eli monivuotisina kasveina ja näinä minun kasvattaminani yksivuotisina versioina. Suurin (epäluonnontieteellinen) ero on siinä, että monivuotisten unikkojen sijainnin tietää varmemmin kuin näiden siemenistä vaeltavien versioiden. Erilaisia nimiäkin niillä on vaikka millä mitalla: idänunikot, kalifornian tuliunikot ja pioniunikot noin muutamana esimerkkinä.

Minä olen käyttänyt unikoita erityisesti uusien kukkapenkkien täyttäjinä. Siinä vaiheessa, kun kukkapenkin varsinaisten asukkaiden kaupasta ostetut tai pieniksi jaetut taimet ovat, noh pieniä, on niiden väleissä paljon tyhjää. Tyhjä tila kukkapenkissä taas tietää innokkaita vuokralaisia, mikä puolestaan saa lomalaisen kiskomaan hiuksiaan. Kun näihin koloihin heittelee keväällä unikon siemeniä, ei näin lämpimän kauden aikana tarvitse pelätä, että sitä tyhjää tilaa olisi tajolla.

Töpselikärsät katselevat poikkeavan väristä kukkijaa keskellä rinnepenkkiä. Mistä se mahtoi tulla?

Tutkiskelin pihaa etsiskellen kohtaa, joka olisi tyhjien paikkojen täyttymisen jälkeen hyvä paikka ihailemilleni unikoille. Tulin siihen tulokseen, että purppuraheisiangervon viereen sopivat omista suosikeistani niin tummat kuin vaaleatkin versiot (nämä, joista on kuvia). Unikoiden lehdissä on hopeinen sävy, joka pomppaa esiin tummien angervon lehtien vierestä. Punaisen ja violetin sävyt unikkojen terälehdissä toistavat puolestaan tumman pensaan sävyä. Myös viereiset kasvit (kuten pallerolaukat, pikkusydämet ja isotähtiputket) säestävät kokonaisuutta hyvin. Toimii.

Erityisesti pidän tästä pallerolaukasta (Allium sphaerocephalon), jota laitoin pihaan viime vuonna satamäärin. Se on sipulien sukuun kuuluva kasvi (kuten tavallinen ruokasipulikin), jonka peukalon ja etusormen väliin jäävän ympyrän kokoiset pallukat nousevat ohuen varren päässä puolen metrin korkeuteen. Harmillisesti sen talvehtiminen ja uudemman kerran kukkiminen on ollut minun kasvatuksissani epävarmaa, joskus onnistuu, joskus ei. Tuon alla olevan näyn soisin toistuvan vuosi toisensa jälkeen, mutta en jaksa istuttaa uusia sipuleita joka vuosi. 

Olisikohan jollain lukijalla vinkkejä pallerolaukkojen parhaisiin mahdollisiin kasvuoloihin?