Keijukaisten kuuluu hyppiä tämän metsän uumenissa. Niiden tulee helisyttää tiukuja, nukkua alppiruusujen seassa ja tanssia viimeisissä auringonsäteissä ennen yön tuloa. Satumetsä, jonka oloa ei näe kaukaa, aarre, jonka luokse voi eksyä kesäisellä lenkillä.

Jyväskylän alppiruusupuisto kätkee pensaskerrokseensa kymmeniä alppiruusuja. Mummoni vei minut sinne ensimmäistä kertaa lapsuuden sunnuntailenkillä, yhdellä niistä pitkistä kesäisistä yökyläilyistä. Paikalle taivallettiin junaradan ohi ja rinnettä ylös mukavaa sorapolkua pitkin, Mäyrämäen talojen vieritse. Paikalle voi eksyä vahingossa, jos poikkeaa viereisen urheilualueen maisemiin – muutoin sinne onkin haasteellista päästä, sillä alueen kunnostus on vielä kesken eikä puiston olemassaoloa mainosteta oikeastaan missään. Autolla saapuminen on heikkojen parkkitilojen vuoksi vähän kinkkistä mutta bussi menee ohi, jos sattuu osumaan oikeaan. Kuitenkin jos paikalle sattuu sopivana kesäkuisena päivänä – ai sitä hehkun määrää!

Puisto on syntynyt osana kotimaisten alppiruusujen jalostusohjelmaa, sitä, jonka seurauksena puutarhamyymälöistä saa ostaa kestävää kantaa olevia pensaita. Haaga-alppiruusu lienee yllä olevan kuvan vasemmassa alalaidassa, mutta muita en tunnista: metsässä kasveissa on kyllä tunnistenumerot, mutta lajikeluetteloa en löytänyt mistään. Korkeita, matalia, leveitä, tiiviitä, nökkösiä, rehottavia – siellä on kaikenlaisia kasvajia ja niin monissa eri sävyissä.

Alppiruusun värit vaihtelevat valkoisen ja punaisen välillä. Mikä on kellansävyinen valkoinen, mikä punertavanhehkuinen roosa, missä löytyy syvää anilliinia voimaa. Jalan alla ratisevat pudonneiden risujen naksahdukset, kun jalka asettuu turpeenpehmeän polun päälle. Metsän tuoksu on havuinen ja pihkainen, sellainen mutaisen soinen. Miten sitä kaipaakaan tähän aikaan vuodesta! 

Siellä se on nytkin, nukkumassa talvista taukoaan. Keväällä se herää lintujen liverrykseen ja kesäkuussa – silloin keijukaiset taas ottavat salaisen tanssikenttänsä käyttöön.