Pirun kätyrit lähestyvät

Kaksisataa metriä. Se on etäisyys, joka erottaa pihani lehtokotiloiden eturintamasta. Uutteran kapinallisen sitkeydellä tarkkailen rintamalinjan ylittäviä sissejä ja kerään ne parhaani mukaan talteen. Silloin tällöin, ahkerina päivinä otan kipon mukaan ja napsin siihen nokkosissa roikkuvia ja elämästään nauttivia yksilöitä talteen. Kips, kops ne kopahtelevat kupin pohjalle ja aloittavat tiensä ylös, kohti muovikulhon reunaa.

Nyt olen pohtinut, auttaisiko naapuruston herättely mukaan lehtokotiloiden metsästykseen. Jos tekisi lappuja ja jakaisi niitä postilaatikoihin, saisikohan sitä itselleen kavereita hillitsemään lehtokotiloarmeijan levittäytymistä? Nyt niitä on reilusti vasta yhdessä kohtaa asutusaluettamme, siinä kaupungin ylläpitoon kuuluvassa rytökasassa, siinä samassa, joka toimii viereisen rivitalon yleisenä mutta epävirallisena kompostiläjänä. Onnistuisikohan heistä herättämään jonkun mielenkiinnon, mikäli kotiloista kertoisi asiallisesti ja informatiivisesti? Vai toimisiko parhaiten tuomiopäivään vetoaminen: Lehtokotilo tulee – oletko valmis?

Kotona olen päästänyt kerätyt lehtokotilot kylpyyn. Vähän sellaiseen hirmu-Hitlerin natsityyliin:

Tervetuloa tänne suihkuun, nyt peremmälle, asettukaa siihen. Kohta tulee suihkusta vettä. Splosh! Unohdinko muuten kertoa, että se on kiehuvaa? Hei-hei, tervemenoa kaatopaikan joukkohautaan.