Suuri hulluus iski puupäätarhuriin
Reilun viikon päästä saisi alkaa mukavat kelit, jotka jatkuvat katkeamatta lokakuulle. Ei hallaöitä, ei räntäsateita, ei koleaa kesää. Laitoin nimittäin kurpitsan siemenet viime viikon lopulla itämään ja mullasta pilkistävät taimet pitäisi saada pihalle ennen äitienpäivää. Suurta hulluutta, tiedän, sillä eihän tuollainen sääilmiö voi rantautua tänne Golf-virran ja aromaiden takaliepeille.
Syksyllä aion kuitenkin sanoittaa uuden laulun, jonka nimeän Tuhkimotarinaksi ja jossa muutun mustakyntisestä maatiaisesta aidoksi prinsessaksi. Aloitin jo juhlaleningin helmojen tärkkäyksen, sillä niiden pitää olla niin näyttävät, että kaikki ymmärtävät kunnioittaa kukkulan kuningatarta. Olen pyytänyt perhettäni omaksumaan MinnaM:n palstan keskustelussa itselleni antaman arvonimen: puupäätarhurin sijaan minua saa tituleerata tästä eteenpäin Voittamattomaksi Ritarinnaksi.
Voittamaton Ritarinna on tutustunut huolella Jättikasvatusyhdistyksen kauneudenhoito-ohjeisiin, joiden vauhdittamana kaivoin kynsiviilani esiin ja sievistin 1028 ja 957 paunaisista kurpitsoista olevien siementen reunat. Toimenpide tehdään yhtä tarkasti kuin kauneusblogien kynsihuollossa, jotta kasvupistettä ei tuhota ennen kasvatuksen aloittamista. Sieventämisen jälkeen siementä herätellään liottamalla, sitten se kiedotaan sopivan kosteaan paperiin ja laitetaan muhimaan 30-asteiseen säilöönsä – mikä löytyi meillä jääkaapin vierestä. Hyvä haltiatar heilautti sauvaansa ja homeen sijaan siemeniin ilmestyi ituja, minkä jälkeen laitoin siemenet maitopurkeista tehtyihin kasvatusastioihin jatkamaan kasvuaan. Nyt niistä puskee toukokuun tulemisen kunniaksi peukalon pään kokoisia pikkulehtiä.
Jättikurpitsojen kasvutahti on kuulemma niin kiivas, että pikkulehdet ovat kohta vain muisto ja kahden viikon jälkeen maitopurkki on kuulemma taimelle aivan liian pieni paikka kasvaa. Olenkin varustautunut laajentamaan taimeni kasvuympäristöä heti, kun tarvetta ilmenee. Haluan varmistaa, että en saa pikkuruista prinsessavaunua vaan tavoittelen vähintään sataviisikymmentä kiloista kaunokaista tyllihelmojeni kyyditsijäksi. Toisaalta en uskalla toivoa sen suurempia kärrejä, sillä kukapa niitä jaksaisi kuljettaa ympäri meidän mantuja – varsinkaan, jos hyvä haltiatar ei muutakaan peltomyyriämme uljaiksi oriiksi ja aseta kunnon aluvannerenkaita vaunujen alle. Silloin Voittamaton Ritarinna joutuu toimimaan uskollisena tammana ja työntelemään kasvatuksensa tuotosta kottikärryissään – ihan itse. Uh, jos siinä onkin perimänsä siivittämänä viisisataa kiloa kurpitsaa. Uh, me kun asutaan rinnetontilla.
Viimeistään äitienpäivänä siis teen huolella perustamani kasvatuslaarin päälle kuplamuovista suojan. Uljaan Ritarinnan arvokkuudella olen pohtinut, miten saisin siitä linnan näköisen. Onneksi tässä on vielä aikaa tehdä suunnitelmia, sillä en ole vielä edes varma, onnistuuko siementen taimettuminen. Yrittänyttä ei kuitenkaan laiteta ja kisan voi voittaa vain, jos harjoittelee ahkerasti. Lahjakkuus on nimittäin yliarvostettua näissä puutarhajutuissa, sanon minä.
Tajutonta touhua. Ihanan tajutonta. Onneksi on vappu, niin toimintani häviää tämän tajuttoman kansan toilailuiden joukkoon. Ja onneksi Lilyn toimitus ehti tykkäämään palstastani ennen kuin joudun toteamaan, että uusiksi meni.
PSSSST! Kurpitsaunelmastani olen kirjoittanut aiemmin täällä: Jokainen meistä on hullu.