Teini-ihastus ikääntyy
Muistan ensimmäisen itse ostamani pihakasvin. Muistan sen tunteen, kun ajoimme pikku-Pontsallamme nyt jo edesmenneen taimiston pihaan, kävelimme sen hauskan mallisen myymälän läpi perennaosastolle ja katselimme syksyisiä alennuspotteja. Kasvit tuntuivat minusta kalliilta mutta onneksi pelkän nimen perusteella myytävät, jo kuihtuneet kasvit olivat vain markan kappale.
”Kyllä niissä on juuristo kunnossa, ne nousevat keväällä, kun pistätte multaan nyt”, kauppias (vai olikohan vain apulainen) lupasi.
Tein työtä käskettyä ja laitoin purkin sisällön kukkapenkin reunaan. Seuraavana keväänä oli tiedossa ylioppilasjuhlani, minkä kunniaksi kuopsuttelin kukkamaita kuntoon. ”Että näyttäisi sitten kesäkuun alussa nätimmältä”, perustelin. Taisin tipauttaa siinä samalla multaan myös pikkusormeni.
Tämä näky on mielestäni kaunein tänä keväänä näkemäni värityskirja. Se on äitini kukkapenkistä, johon jaoin ja istutin tuon kevätesikon pari vuotta sitten uudelleen. Kuinka kauniisti tuo violetti ja kermankeltainen sointuvatkaan yhteen! Voi olla, että ensi syksynä käyn taas jakamassa nuo nimettömät esikot ja tuon omaan pihaani tärkeän osan kuopsutushistoriaani.
Samoin kuusitoista vuotta sitten istutin toiseen penkkiin näitä punaisia tulppaaneja ja ihanan raikkaita scilloja. Scillat ovat lisääntyneet vuosi vuodelta ja ilman viime syksyistä penkinuudistamista niitä olisi nyt viisimetrinen matto vanhempieni etupihalla. Sen sijaan punaiset tulppaanit ovat harvenneet ja niiden kavereina kukkineet keltaiset versiot ovat kadonneet kokonaan.
Jotain näin kaunista haluan myös omalle pihalleni. Toivottavasti moninkertaistuminen on totta jo muutaman vuoden kuluttua!
