Miten minusta tuli ilmastoaktivisti – ja miksi meidän kaikkien tulisi olla aktivisteja

 

 

Ilmastovaalikampanja on käynnistymäisillään. Kolmen paikallisen ympäristöjärjestön voimin olemme järjestäneet Erätauko –keskustelun ilmastonmuutoksesta ja uusien illan vaalikampanjaan mukaan haluaville uusille vapaaehtoisille. Itse osallistuin valtakunnallisen ilmastovaalikampanjan viikonlopun mittaiselle koulutusleirille pääkaupunkiseudulla muutama viikko sitten, ja sieltä saamillani ideoilla kävin käsiksi kevään suunnitteluun innosta puhkuen. Vielä jaksamista ja intoa on riittänyt. Huomaan kuitenkin odottavani ensi viikon hiihtolomaa ja hengähdystä ilmastotohinasta hetkeksi.

 

Kuva1.png

 

Olen nuoresta asti ollut huolissaan ilmastonmuutoksesta ja viisitoistavuotiaasta asti WWF:n tukija. Muutama vuosi sitten liityin myös Suomen luonnonsuojeluliiton jäseneksi ja parin viime vuoden ajan olen yrittänyt olla aktiivisemmin mukana paikallisyhdistyksen toiminnassa, mutta jotenkin se ei ole oikein lähtenyt. Ennen kuin nyt. Paikallisyhdistyksen kautta sain kutsun tulla mukaan ilmastovaalikampanjaan, ja päätin tarttua tilaisuuteen. Äkkiä aktivisminpyörre oli imaissut minut.

 

Kuva2.png

 

Viime aikoina, viime kesästä alkaen, ja etenkin IPCC-raportin ilmestymisen myötä ilmastonmuutos on ollut otsikoissa valtamediassakin toistuvasti. Greta Thunberg ja muut nuoret ympäri Eurooppaa vaativat toimintaa ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. En koe, että IPCC-raportti olisi erityisesti herättänyt minut ilmastonmuutokseen. Mutta silti toimin aktiivisesti vasta nyt. Miksi?

 

Kuva6.png

 

Käsitykseni aktivismista pohjautui pitkään kettutyttöihin, jotka lapsuudessani päästivät tarhattuja kettuja vapaaksi ja saivat maksettavakseen valtavat vahingonkorvaukset alle kaksikymppisinä. Se kuulosti uhkaavalta. Rakastin eläimiä, mutta totesin, ettei minusta olisi aktivismiin. Lapsena ja nuorena valistin ystäviäni ilmastonmuutoksesta, mutta asia ei tuntunut huolettavan heitä niin paljon kuin minua. Jossain vaiheessa ajattelin, että haluan olla kuin kaikki muutkin, en halua huolehtia ja murehtia ja olla se rasittava ilmastonmuutossaarnaaja. Niinpä lopetin.

 

Kuva4.png

 

Isäni elämänviisaus kuuluu: ”Elämässä tulee vastaan tilaisuuksia, joihin voi joko tarttua tai olla tarttumatta.” Kun on oikealla tavalla virittynyt, oikeaan tilaisuuteen tarttuu. Niin kuin minä tartuin viestiin paikallisen luonnonsuojeluyhdistyksen postituslistalla. Aika oli varmaan oikea, yleinen ilmapiiri, ja mielessäni olin jo pitkään tehnyt ajatustyötä, että haluan tehdä jotain konkreettista ilmastonmuutoksen hidastamiseksi.

 

Kuva5.png

 

Mutta, en ajatellut alkaa aktivistiksi. Ajattelin, että menen käymään, kattelen vähän.. Aktivismini vaatikin oikeastaan vain pienen ajatustavan muutoksen. Luin aikakauslehdestä brittiläisen ekonomin Kate Raworthin haastattelun ja se sai minut oivaltamaan jotain. Optimisti ajattelee, että kaikki järjestyy, joten mitään ei tarvitse tehdä. Pessimisti taas ajattelee, että mitään ei ole tehtävissä, joten hänkään ei tee mitään. Aktivisti sen sijaan toimii.  Olen pitkään ollut pessimisti, tai vain kieltäytynyt ajattelemasta ilmastonmuutosta. Nyt voin ylpeänä sanoa, että olen aktivisti. Ja vaikka välillä vieläkin tulee rasittava-ilmastonmuutossaarnaaja-olo, en aio lopettaa.

 

Oletko sinäkin jo aktivisti – vai vasta matkalla?

 

Kuvat ovat kännykkäotoksia viime viikoilta – lämpötilat sahanneet lähes kolmenkymmenen pakkasasteen ja muutaman plusasteen välillä.

 

Suhteet Oma elämä Uutiset ja yhteiskunta

Ilmastoähky ja miksi kannattaa välttää lentämistä erityisesti tänä ja ensi vuonna

Kuva1.png

 

Viikon päästä tiistaina 29.1. on Sitran koordinoima Erätauko-keskustelupäivä, jolloin eri puolella Suomea järjestetään keskusteluja Sitran Erätauko-konseptin mukaan ilmastonmuutoksen hidastamisesta ja siitä, mikä meitä estää tekemästä ilmastoystävällisiä valintoja yhteisöissämme. (Lisätietoja päivästä ja Erätauko-konseptista löydät Sitran sivuilta: https://www.sitra.fi/tapahtumat/tule-jarjestamaan-koko-suomen-kattavia-eratauko-dialogeja-ilmastonmuutoksesta/ )

 

Vuoden alun on täyttänyt intensiivinen työ kolmen paikallisen järjestön kesken keskustelutilaisuuden järjestämiseksi. Innostus itselle tärkeästä asiasta on saanut tekemään asioita sen eteen hieman yli omien rajojen. Lisäksi tavalliset työkuviot ja mediassa silmiin sattuvat ilmasto-otsikot ja omien elämäntapojen kyseenalaistaminen siihen päälle ovat saaneet aikaan aivohälyä. Uuvuttaa.

 

Kuva4.png

 

Tunnen riittämättömyyttä. Työtä ilmastonmuutoksen etenemisen hidastamiseksi olisi niin paljon. Niin paljon mitä minäkin voisin tehdä. Voisin ottaa lyhyempiä ja kylmempiä suihkuja, voisin alentaa huoneiden lämpötilaa, voisin kirjoittaa enemmän, voisin keskustella ja kyseenalaistaa enemmän, voisin ryhtyä vegaaniksi… Joskus iskee myös epäilys, entä jos joskus vuosien päästä ajattelemme, että kylläpä sitä stressattiin ihan turhaan.

 

Kaipaan hitautta. Rauhaa ja hiljaisuutta. Nostalgisoin sellaista aikaa, jolloin tuijotettiin kuuran kuorruttamia puita ja maalaismaisemaa työpöydän ääressä, kun oltiin kirjoittamassa kirjettä jollekin sukulaiselle. Nykyään viestit singahtelevat sekunneissa sinne ja tänne. Ja stressaavat. Kun olisi niin paljon mitä voisin tehdä. Nyt heti.

 

Kuva2.png

 

Olen miettinyt myös matkustamista nykyaikana ja aiemmin. Siitä on ollut mediassa taas viime aikoina puhetta. Miksi pitää päästä lentää suhahtamaan muutamassa tunnissa tai korkeintaan vuorokaudessa kaukaisiin maihin? Eikö matkustamiseen kuulu nimenomaan matkallaolo? Eikö se ole osa seikkailua? Eihän Tove Janssonkaan lennellyt menemään matkustaessaan Euroopassa, tai Mia Kankimäen Yönaiset. He tarkkailivat maisemia junaikkunasta tai laivan kannelta tai kamelin selästä. Muuten sielu ei ehdi mukaan, kuten jotkin Amerikan alkuperäiskansat uskovat. Kaipaan sellaista hitautta, vaikka tuntuu, että nykyajan hektisessä elämässä ei sellaiseen matkustamiseen ole aikaa.

 

Juuri tänä ja ensi vuonna kannattaa jättää lennot lentämättä. Sitra sivuilta selviää, että: ”Vuosina 2019-2020 mitataan lentoalan tarkat päästöt, ja vuoden 2020 jälkeen lentoyhtiöiden on kompensoitava alan päästöjen kasvu ostamalla päästöyksiköitä, eli rahoittamalla päästövähennyksiä muualla.” (https://www.sitra.fi/uutiset/lentoalan-kasvavien-paastojen-vahennykset-riippuvat-uusiutuvien-polttoaineiden-kehityksesta/?fbclid=IwAR3OEY2lGt8fNEKtNjtJXOoTbnhgonTpWm6YPTFZUkrTa0PGBklisfHwdrg ) Eli mitä vähemmän vuosina 2019-2020 lennetään, sitä alhaisemmiksi lentoalan päästöt arvioidaan. Ja mitä alhaisemmiksi lentoalan päästöt vuosina 2019-2020 arvioidaan, sitä enemmän lentoyhtiöiden täytyy maksaa kompensaatioita vuoden 2020 jälkeen, mikäli lentäminen ylittää vuosien 2019-2020 tason.

 

Eiköhän aloiteta siis parin vuoden lentolakko!

 

Kuva3.png

 

Olen jo pidemmän aikaa keikkunut työuupumuksen rajoilla, jonka tiedän olevan pitkälti omaa syytäni. Sukupolvelleni tyypillisesti vaadin itseltäni paljon työssä ja vapaa-ajalla, kaikki pitää tehdä tosi hyvin tai ainakin vähän paremmin. Työ, vapaaehtoistyö, muut harrastukset… Rentoutuminenkin! 😀  Vaikka siinä onnistun aika huonosti enkä ole saanut itseäni meditoimaan, vaikka varmaan syytä olisi.

 

Tämän väsymyksen vuoksi olen jo pidemmän aikaa ajatellut, että eipä tarvitse enää matkustella, kun se on niin stressaavaa ja epäekologistakin. Nyt olen alkanut ajatella, että maisemien vaihtuminen junan ikkunassa voisi olla juuri sopivan meditatiivista.. Ehkä ensi kesänä otankin ja ostan Interrail-lipun. Siihen ei taida nykyään olla edes ikärajaa. Toisaalta luulen, että myös mökkirannassa veden aaltoilun seuraaminen voisi olla rentouttavaa. Saapa nähdä.

 

Minne sinä matkustaisit lentämättä?

 

Suhteet Oma elämä Matkat Uutiset ja yhteiskunta