Mikä ilmastoahdistus?
Törmäsin termiin ilmastoahdistus oikeastaan aika hiljattain. Viime talvena kuuntelin Yle Areenasta Tiedeykkösen jakson, jossa toimittaja Pasi Toiviainen keskusteli tutkijatohtori Panu Pihkalan kanssa ilmastoahdistuksesta. Pasi Toiviainen on kirjoittanut vuonna 2007 ilmestyneen kirjan ”Ilmastonmuutos. Nyt” ja Panu Pihkala 2017 ilmestyneen ”Päin helvettiä? – ympäristöahdistus ja toivo”, ja näissä molemmissa kirjoissa käsitellään ilmastoahdistusta. En ole lukenut kumpaakaan, mutta pitäisi ehkä lukea.
Radio-ohjelmaa kuunnellessani hämmästyksekseni tajusin, että on olemassa sellainen asia kuin ilmastoahdistus ja että minähän olen kokenut sitä lähes koko pienen ikäni, ja se on vaikuttanut siihen, miten ajattelen elämästä ja tulevaisuudesta. Valaisevaa oli myös ymmärtää, että muutkin kokevat tätä. Oli tosi helpottavaa tajuta, että tätähän se on ja ympäristönmuutoksen laajuuden ja ennustamattomuuden huomioiden, aika ymmärrettävää, että pelottaa ja ahdistaa.
Ilmastoahdistuksella tarkoitetaan ilmastonmuutoksen ihmisessä herättäviä epämiellyttäviä tunteita, kuten ahdistusta, surua tai vihaa. Ilmastoahdistusta voi herättää tieto ympäristön muuttumisesta ilmastonmuutoksen vuoksi ja joidenkin asioiden katoamisesta sen vuoksi (esim. arktinen luonto, merenpinnan nousu), pelko juomaveden vähenemisestä, viljelyn vaikeutumisesta kuivuuden vuoksi, lisääntyvästä nälästä, janosta, sairauksista ja sodista tai luonnon ja/tai ihmiskunnan tuhoutumisesta kokonaan. Lisäksi voidaan puhua ympäristöahdistuksesta, jolla tarkoitetaan laveammin ympäristön muuttumisen aiheuttamia ahdistavia tunteita esim. tutun metsän hakkaamisen herättämää surua.
Tuossa radio-ohjelmassa puhuttiin, kuinka ilmastoahdistusta esiintyy oikeastaan tosi paljon eri asteisena eri ihmisillä, mutta siitä ei juuri puhuta. Puhuminen on vaikeaa, koska pelätään, miten muut suhtautuvat, ja sitten toisaalta, pelätään niitä omia ahdistuksen ja surun tunteita, joita aihe herättää. Tajusin, että viimeiset kymmenen vuotta ja vähän yli, olen kuulunut tuohon jälkimmäiseen joukkoon. Minusta on jotenkin ihan kamalaa ajatella eliölajien ja elinympäristöjen tuhoutumisia, ja ylipäätään sitä muutosta, joka ympäristössä tapahtuu ilmaston lämpenemisen myötä, että tekee mieli laittaa kädet korville ja huutaa LALALALAA aina, kun joku mainitsee sanan ilmastonmuutos. Olen pitkään tuntenut oloni kiusaantuneeksi, jos ilmastonmuutoksesta puhutaan, näen siihen liittyviä uutisia tms. Olen myös hävennyt ilmastonmuutoksen aiheuttamia tunteita minussa, koska olen jotenkin ajatellut, ettei se muita huolestuta näin paljon. Sekin voi olla yksi syy, miksi olen työntänyt päätä pensaaseen ja yrittänyt olla ajattelematta koko asiaa.
Pikkuhiljaa ilmastonmuutoksen aiheuttama ahdistus on käynyt niin pahaksi, että on täytynyt muuttaa strategiaa. Olen päättänyt kohdata nämä ahdistavat tunteet ja tutustua tarkemmin siihen, mistä oikein on kysymys, siitä tämä blogikin syntyi. Meidän täytyy tietää mitä tapahtuu ja miten ilmastonmuutoksen voidaan vaikuttaa, että voisimme vaikuttaa. Tietysti. Keskittymällä muihin asioihin, ei voi vaikuttaa ilmastonmuutokseen, ja haluan vaikuttaa, tai koen myös velvollisuudekseni yrittää vaikuttaa. Toivottomuudesta käsin on vaikea muuttaa mitään, eikä se edes paranna elämänlaatuani tai tee minusta jotenkin muita jalompaa. Ajattelen nykyään, etten voi antaa ahdistuksen sumentaa päätäni vaan minun pitää kohdata asiat ja niiden herättämät tunteet, ja toisaalta, entä jos kaikki meneekin ihan hyvin? Meidän täytyy osata kuvitella tavoittelemisen arvoinen tulevaisuus, että voisimme päästä sinne.
Onko ilmastoahdistus vetänyt sinua synkkyyden syövereihin?