Miten minusta tuli ilmastoaktivisti – ja miksi meidän kaikkien tulisi olla aktivisteja

 

 

Ilmastovaalikampanja on käynnistymäisillään. Kolmen paikallisen ympäristöjärjestön voimin olemme järjestäneet Erätauko –keskustelun ilmastonmuutoksesta ja uusien illan vaalikampanjaan mukaan haluaville uusille vapaaehtoisille. Itse osallistuin valtakunnallisen ilmastovaalikampanjan viikonlopun mittaiselle koulutusleirille pääkaupunkiseudulla muutama viikko sitten, ja sieltä saamillani ideoilla kävin käsiksi kevään suunnitteluun innosta puhkuen. Vielä jaksamista ja intoa on riittänyt. Huomaan kuitenkin odottavani ensi viikon hiihtolomaa ja hengähdystä ilmastotohinasta hetkeksi.

 

 

Olen nuoresta asti ollut huolissaan ilmastonmuutoksesta ja viisitoistavuotiaasta asti WWF:n tukija. Muutama vuosi sitten liityin myös Suomen luonnonsuojeluliiton jäseneksi ja parin viime vuoden ajan olen yrittänyt olla aktiivisemmin mukana paikallisyhdistyksen toiminnassa, mutta jotenkin se ei ole oikein lähtenyt. Ennen kuin nyt. Paikallisyhdistyksen kautta sain kutsun tulla mukaan ilmastovaalikampanjaan, ja päätin tarttua tilaisuuteen. Äkkiä aktivisminpyörre oli imaissut minut.

 

 

Viime aikoina, viime kesästä alkaen, ja etenkin IPCC-raportin ilmestymisen myötä ilmastonmuutos on ollut otsikoissa valtamediassakin toistuvasti. Greta Thunberg ja muut nuoret ympäri Eurooppaa vaativat toimintaa ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. En koe, että IPCC-raportti olisi erityisesti herättänyt minut ilmastonmuutokseen. Mutta silti toimin aktiivisesti vasta nyt. Miksi?

 

 

Käsitykseni aktivismista pohjautui pitkään kettutyttöihin, jotka lapsuudessani päästivät tarhattuja kettuja vapaaksi ja saivat maksettavakseen valtavat vahingonkorvaukset alle kaksikymppisinä. Se kuulosti uhkaavalta. Rakastin eläimiä, mutta totesin, ettei minusta olisi aktivismiin. Lapsena ja nuorena valistin ystäviäni ilmastonmuutoksesta, mutta asia ei tuntunut huolettavan heitä niin paljon kuin minua. Jossain vaiheessa ajattelin, että haluan olla kuin kaikki muutkin, en halua huolehtia ja murehtia ja olla se rasittava ilmastonmuutossaarnaaja. Niinpä lopetin.

 

 

Isäni elämänviisaus kuuluu: ”Elämässä tulee vastaan tilaisuuksia, joihin voi joko tarttua tai olla tarttumatta.” Kun on oikealla tavalla virittynyt, oikeaan tilaisuuteen tarttuu. Niin kuin minä tartuin viestiin paikallisen luonnonsuojeluyhdistyksen postituslistalla. Aika oli varmaan oikea, yleinen ilmapiiri, ja mielessäni olin jo pitkään tehnyt ajatustyötä, että haluan tehdä jotain konkreettista ilmastonmuutoksen hidastamiseksi.

 

 

Mutta, en ajatellut alkaa aktivistiksi. Ajattelin, että menen käymään, kattelen vähän.. Aktivismini vaatikin oikeastaan vain pienen ajatustavan muutoksen. Luin aikakauslehdestä brittiläisen ekonomin Kate Raworthin haastattelun ja se sai minut oivaltamaan jotain. Optimisti ajattelee, että kaikki järjestyy, joten mitään ei tarvitse tehdä. Pessimisti taas ajattelee, että mitään ei ole tehtävissä, joten hänkään ei tee mitään. Aktivisti sen sijaan toimii.  Olen pitkään ollut pessimisti, tai vain kieltäytynyt ajattelemasta ilmastonmuutosta. Nyt voin ylpeänä sanoa, että olen aktivisti. Ja vaikka välillä vieläkin tulee rasittava-ilmastonmuutossaarnaaja-olo, en aio lopettaa.

 

Oletko sinäkin jo aktivisti – vai vasta matkalla?

 

Kuvat ovat kännykkäotoksia viime viikoilta – lämpötilat sahanneet lähes kolmenkymmenen pakkasasteen ja muutaman plusasteen välillä.