Nukkumisesta, temperamentista ja huonoäiti -fiiliksistä
Nukkuminen. Se tuntuu olevan (lapsen syömisen lisäksi) yksi isoimmista kysymyksistä vanhemmilla ainakin näin pienen ihmisen ensimmäisinä vuosina. Ehkä jopa koko ihmiselämässä, sillä itse ainakin huomaan hyvin haaveilevani nukkumisesta, oikein kunnolla ja aivan överipitkään nukkumisesta? Meillä on lukuunottamatta muutamia huonoja kausia nukuttu pikkulapsiperheeksi hyvin. Aina erinäisissä kehitysvaiheissa haasteita on ollut ja rutiineja on jouduttu säätämään. Mitään varsinaista unikoulua emme ole koskaan pitäneet, mutta suurimmat muutokset (kuten maitopullosta luopuminen) ovat vaatineet aikansa ja veronsa vanhempien unimäärästä.
Tällä hetkellä meillä nukutaan taas hyvin. Ja rutiinit on selkeät, mutta neiti S:n orastava tahtoikä (temperamenttisen tytön uhma) asettaa haasteita joihinkin kohtiin, pääasiallisesti iltapesulle lähtöön ja siitä suoriutumiseen. Rehellisesti sanottuna: hän saa raivarin. Lähes joka kerta.
Hän ei halua mennä kylpyhuoneeseen laisinkaan. Hän ei ainakaan halua riisua. Eikä varsinkaan halua istua potalle. Hammasharjan hän voi ottaa sen verran, että siitä imetään hammastahnat pois. Hän ei edelleenkäään halua potalle vaan pissaa matolle. Hän ei halua vaippaa, eikä yöpukua. Hän ei halua mitään.
Omaksi häpeäkseni joudun tunnustamaan, että minulle on todella vaikeaa selviytyä tästä rumbasta, ehkä (siis varmasti, ainakin toivon niin) osittain johtuen edelleen kipeästä kädestäni. Rimpuilu ja sätkiminen ja kipeä käsi, ne eivät sovi yhteen ja hermostun pelätessäni, että me molemmat satutamme itsemme. Kerran olen jopa joutunut itkien luovuttamaan ja siirtymään syrjään, kun Isi on ottanut homman haltuunsa.
Isin hermot, ne ovat niin paljon paremmat tässä asiassa ja siksi iltapesut hoidetaankin yleensä hänen kanssaan. Kuinka huonoksi sitä voikaan itsensä tuntea huomatessaan, ettei pärjää sille voimalle, joka lapsesta kumpuaa.
ja sitten tapahtuu jotain kummallista
Kun yöpuku on päällä, kaikki pyörähtää ylös alaisin. Neiti lähtee etsimään Pupua ja Ammua. Hän kipuaa syliini ja alkaa iltasatu. Toisinaan luetaan pidempään, toisinaan vain muutama aukeama pikalukuna neidin käännellessä sivuja, mutta kun kirja on hänen mielestään luettu, se suljetaan sanoin hei hei. Hän itse haluaa nukkumaan. Tässä vaiheessa, se hetkisitten kirkkaanpunaisena kirkuva lapsi on muuttunut pieneksi enkeliksi, joka käy suullaan antamassa suukon Isille, äidille, molemmille koirille, kaikille leluille lattialla (tänään suukon sai korienkin lelut) ja kävelee omaan huoneeseensa. Hän kipuaa syliin ja halaa. Hän asettuu sänkyyn ja antaa jokaiselle unikaverilleen suukon <3
Äiti kertoo rakastavansa ja toivottaaa kauniit unet. Sulkee oven ja perästä kuuluu soittokellon ääni; neiti on vetänyt vauvanallensa soimaan.
Ja hän nukahtaa.
Näin aikuisena on kovin vaikea ymmärtää, kuinka alkuvaihe voi olla noin hankalaa ja loppu sujuu kuin tanssi! Onko sinulla kokemusta vastaavasta? Entä jotain kikkakolmosia, miten iltapesusta (ja sinne lähdöstä) on saanut mukavaa? Niin kovin toivon, että tuo alun huutovaihe saataisiin jäämään pois! Vai onko se vain tämä ikä? Onko teillä joitain asioita, jotka sujuvat toiselta paremmin tai joitain, joista et koe itse suoriutuvasi?
pohdiskelee äiti, jonka sydän itkee verta lapsen kirkuessa ja pakahtuu rakkaudesta kun pieni tyttö suukottelee kaiken, joka eteen sattuu <3