Pikku Kakkonen

Eilisen raskaustestiepisodin jälkeen jäin miettimään ajatusta siitä ”pikku kakkosesta”, sisaruksesta neiti S:lle. Olen ennenkin täällä blogin puolella pohtinut asiaa, kun neiti oli vielä aivan pieni. Kirjoituksen voit lukea täältä.

Lähipiiriini on taas pullahtanut vauva ja olen huomannut myös katselevani niitä pyöreitä massuja taas uudella silmällä. Kertonee jotain positiivisesta suhtautumisesta asiaan. Ja totta onkin, kuten jo aikaisemmassa kirjoituksessani mainitsin, että olen aina halunnut kaksi lasta. Ja pienellä ikäerolla tietysti, jotta heistä olisi toisilleen mahdollisimman paljon iloa.

Ja sitten kun oikein asiaa mietin (eikä nyt puhuta siitä, että tällainen toive tarkoittaisi paluuta lapsettomuusklinikalle, se on ihan oman juttunsa), niin edelleen totean: yksi on hyvä. Sillä tämä yksi itsessään on jo enemmän kuin kuvittelin saavani. Ja koska nyt kun tämä yksi on uhmassa saavuttamassa ikää, jossa hänen kanssaan voi keskustella, voi leikkiä ja laulaa niin, että Köjö köjö kiikko raikaa, voi mennä retkellä, jutella nähdyistä ja tehdyistä asioista, häneltä saa kuulla toukkapeehosen oli tänään kivellä, kuinka äidin pitää mennä pois, kun vauva nukkuu ja sen kuinka ihana äiti on, en voisi kuvitellakaan juuri nyt keskittyväni mihinkään muuhun kuin nauttimaan noista hetkistä. Jaettu ilo on paras ilo, mutta haluan jakaa sen vielä vain meidän kesken.

Niitä paljon puhuttuja uhmakohtauksia lukuunottamatta, elämä helpottuu kokoaika. Jatkuva arvailu tarpeiden ja kipujen perään haihtuu pikkuhiljaa ja tilalle tulee Äiti, minu haamittaa tai sattuu. Löytyy osallistuva pikkuneiti, joka löytää päiväänsä ilon siitä, että hän saa kantaa Isille nuotiopuut ja kaataa kahvin kuppiin. Voimme oikeasti olla yhdessä tekevä perhe; se on se mitä olen vuosikaudet odottanut ja nyt se on tässä. Sitä paitsi hän kertoo vietävän hyviä vitsejä!

 

edelleen, juuri näin on hyvä <3

 

 

M, joka saa edelleen hymyn huulilleen katsoessaan noita viikolopun seikkailukuvia